Vuosikymmeniä kestäneiden pyrkimysten jälkeen tiedeyhteisö on joutunut myöntämään, ettei se ole pystynyt ratkaisemaan tietoisuuden alkuperää. Hiljattain New Yorkissa järjestetyn Tietoisuuden Tieteellisen Tutkimuksen Yhdistyksen (Association for the Scientific Study of Consciousness, ASSC) vuosikokouksen yhteydessä käyty "mielten taisto" toi ilmi, kuinka kaukana tiede on vielä tietoisuuden lähteen löytämisestä.
Kokouksen tuloksena saksalais-amerikkalaisen laskennallisen neurotieteilijän Christof Kochin vuonna 1998 esittämä vedonlyönti päättyi. Koch oli niin varma, että aivojen kokemusten neurologiset perusteet ymmärrettäisiin 25 vuoden kuluessa, että hän ehdotti ystävällismielistä vetoa. Tätä haastetta ei voinut vastustaa australialainen filosofi ja kognitiivinen tiedemies David Chalmers.
Kochin luottamus perustui tuolloin kukoistaneeseen neurologian alaan, joka lupasi uusia keinoja kartoittaa ja seurata aivojen toimintaa yksityiskohtaisesti. "Olin hyvin vaikuttunut kaikista näistä tekniikoista", Koch kertoi Nature-lehden Mariana Lenharolle. "Ajattelin: 25 vuotta tästä? Ei ongelmaa."
Kuitenkin tietoisuuden arvoitus osoittautui monimutkaisemmaksi kuin Koch oli kuvitellut. Tietoisuuden tutkimus on jatkuvasti törmännyt ns. "kovien ongelmien" eteen. Nämä ovat filosofisia kysymyksiä, kuten: kuinka neuroverkko luo kokemuksen tuoreeltaan leikatun ruohon tuoksusta lämpimänä kesäpäivänä? Kuinka aivomme muuttavat elektromagnetismin aallonpituudet silmien reaktioissa häikäiseväksi sateenkaareksi? Ja kuinka se tuottaa itsetietoisuuden tunteen?
Koch tunnusti vetonsa häviön Chalmersille ja myönsi, että tietoisuuden lähde on yhä avoin kysymys.
Kaikkea edellä olevaan todetaan uudessa tiedeuutisessa(1).
Ehkäpä tiedemiehet etsivät väärästä paikasta. Jospa tietoisuus onkin mahassamme. Tai mitä jos se ei ole aineessa ensinkään. Kaiken sen pohjalta, minkä olen oppinut neuroverkoista ja tekoälystä viimeisen viiden vuoden aikana, voin vakuuttavasti sanoa, että neuroverkkoon ei tule tietoisuutta (eikä tekoälyyn). Se on oppimiskone aisteista lihaksiin. Tämän voi havaita pientä lasta tarkkaillessa, kun se opettaa kättään osumaan suuhunsa. Toistojen ja takaisinkytkennän kautta se oppii sen, mutta tietoisuus omasta itsestään ei kasva samalla tapaa.
Jumala loi ihmisen maan tomusta, ja kun Hän puhalsi ihmisen sieraimiin, tuli ihmisestä elävä sielu. Siinä syntyi ihmiselle tietoisuus - se ei tullut tomusta vaan Jumalan toimesta sielun kautta. Tämä tietoisuus jää myös elämään, kun aivot ja koko ruumis kuolevat. Evoluutio ei tietoisuutta voi luoda, siksi evoluutioteoria on kokonansa väärä.
Moni vanhus on sanonut, etten minä ole se vanha ihminen, joka aamulla katsoo peilistä, vaan se nuori ja elinvoimainen kaksikymppinen, joka on vankina tämän rapistuvan kuoren sisällä jossain. Näissä sanoissa on enemmän totuutta, kuin edellä mainittujen tiedemiesten tutkimuksissa.
Neurotutkijat ovat havainneet, että päätöksiä tehdessä, aivot aktivoituvat kuin tyhjästä ja vasta päätöksen jälkeen alkavat rakentamaan perusteita päätöksen synnylle. Se on heille suuri ihme, koska materiaan perustuvaan maailmankuvaan ei kuulu mitään "tyhjää", mistä päätös tulisi.
Jumala on luonut ihmisen persoonasta ikuisuusolennon. Jokainen, joka on nähnyt kuolleen ihmisen, on voinut havaita, ettei se persoona ole siinä enää, vaan paikalla on pelkkä kuori. Persoonan tapa reagoida, ilmaista itseään, liikkua, elehtiä ja äänehtiä on luonnollisesti poissa, mutta ei kuitenkaan olemattomissa. Sielun aineeton olemus, persoonan syvin ilmentymismuoto, on yhä olemassa, mutta meidän silmiemme ja aistiemme ulottumattomissa aina siihen asti, kunnes itse pääsemme irti ruumistamme. Siellä me kohtaamme jälleen tutut persoonat täysin tietoisina itsestään. Jumalan luona - toivottavasti sinutkin hyvä lukija.
Viitteet:
1. tiedeuutinen tietoisuustutkimuksista: https://www.sciencealert.com/25-year-search-for-the-source-of-consciousness-ends-and-neuroscience-lost-this-one