Dinosauruksen DNA:ta fossiilissa!

Jos olet seurannut dinosaurusfossiilien tutkimuksia viimeisen vuoden ajalta, tiedät jo suurimman kohun pyörivän väitettyjen DNA-löydösten ympärillä. Jos et ole seurannut saatat heti ajatella, että tämä kuulostaa ihan Jurassic Park:lta. (Elokuva jossa synnytettiin eläviä dinosauruksia vanhaa DNA:ta käyttäen.) 

Noin kaksikymmentä vuotta sitten Mary Schweitzer tiimeineen aiheutti suuren kohun todistamalla, että dinosauruksen luun sisällä oli säilynyt pehmytkudosta. Tätä ei tiedeyhteisö ottanut vastaan, vaan useat tutkijat kielsivät asian olettaen sen olevan kontaminaatiota eli huolimattomasti tehtyä näytteen keräystä, jolloin jokin uudempi solumateriaali oli joutunut näytteen mukaan.

Tämän jälkeen pehmytkudoksia on löytynyt dinosauruksen fossiileista paljon ja niitä on esitelty kymmenissä tutkimustuloksissa. Nykyisin tämä on yleisesti hyväksyttyä, vaikka tässä välillä saikin vielä potkuja yliopistoista, jos meni väittämään moista. Tämä siksi, että osa tutkijoista ei voi mitenkään hyväksyä, että soluja säilyy kymmeniä miljoonia vuosia. Jo lämpöliikkeen pitäisi hajottaa pehmeä orgaaninen aine 'atomeiksi'.

Mary on jälleen mukana yhtenä tutkijana tiimissä, joka hätkähdyttää vielä kerran. Lopultakin on löytynyt näyttöä siitä, että DNA:ta on säilynyt vanhoissa dinosauruksen luissa.(1) Ja jälleen osa tutkijoista ei voi asiaa hyväksyä. (2) Tällä kertaa syynä on sekä laboratorioissa havaittu että kenttätutkimuksissa mitattu DNA:n puoliintumisaika. (3) Kymmenien miljoonien vuosien jälkeen näiden havaintojen pohjalta ei DNA:sta pitäisi olla jäljellä nukleotidi sekvenssejä, jotka reagoivat tutkimusreagensseihin. Kuitenkin tässä tutkimuksessa on sekä visuaalisia havaintoja että kemiallisiin reaktioihin perustuvia näyttöjä siitä, että DNA:ta on jäljellä.

Kuva viitteen (1) tutkimuksen liitteestä jossa näkyy valkoisin nuolin osoitettuna solu, jonka sisällä erottuu jakautumisvaiheessa olevat kromosomitummennus.

Mistä siis oikeastaan on kysymys?

DNA:ta on jokaisessa solussa ja se sisältää tiedon solun ja sitä kautta lajin perimästä. Näin jälkeläisistä tulee samanlaisia kuin vanhemmistakin. Perimä on koodattu emäsmolekyylien järjestyksen avulla. Samaan tapaan kuin kirjoitetussa tekstissä kirjainten järjestys vaihtelee ja määrää merkityksen, DNA:ssa neljän emäksen (lyhennyttynä A, T, G ja C) järjestys määrä merkityksen. 

Kuvassa on hyvin lyhyt, noin 10 nukleotidin, pätkä DNA:ta. Kaksoiskierrettä yhdistävät poikkipuolat ovat emäksiä, joiden järjestyksellä perimä 'kirjoitetaan'. Reunoilla kiertävässä rungossa on mm. katkeamiselle heikkoja fosforisidoksia.

DNA on pitkä jättiläismolekyyli. Ihmisen DNA:n pituus on 2 metriä ja se on jaettu 46:een kromosomiin. Yhteensä siinä on 3 miljardia nukleotidia, joista jokainen koostuu useasta kymmenestä atomista, kun otetaan huomioon myös sitä koossa pitävä runko. 

DNA kiertyy uudestaan ja uudestaan kunnes se lopulta muodostaa kromosomin. Kromosomiksi kiertyneenä DNA on vain silloin kun solu jakautuu.

DNA:ta koossa pitävä runko ei ole järin kestävä. Ultraviolettisäteily, vesi ja happikin saavat sen herkästi katkeilemaan. Solun sisällä se on turvassa näiltä. Silti se katkeilee solussakin. Siksi sillä on kymmeniä huoltajaproteiinejä, jotka korjailevat sitä erilaisista virheistä koko ajan.

 

Solukalvo suojaa DNA:ta hapelta, säteilyltä ja vedeltä.

Kun DNA katkeaa useasta kohdasta, ei voida enää tietää missä järjestyksessä katkenneet pätkät ovat olleet toisiinsa nähden. Tätä voisi verrata siihen, että kirjan sivu menee silppuriin ja jäljellä on vain lyhyitä sanan osia eikä tiedetä millä kielellä teksti on kirjoitettu.

Kun solu kuolee korjausroboteilta loppuu energia (ATP-molekyylituotanto loppuu). Tällöin DNA jää olosuhteiden armoille. Jos solukalvo rikkoutuu, mikrobit, ja pelkästään jo vesikin, tulevat hajottamaan sen nopeasti. Jos solukalvo jää ehjäksi ja sulkeutuu niin, että ulkopuolelta ei pääse solun sisälle mitään, alkaa DNA:n hidas hajoaminen. 

Luun sisällä solu on hyvässä suojassa.

On mitattu, että DNA:n puoliintumisaika ideaalisessa tapauksessa on niinkin pitkä kuin 512 vuotta.(3) Tosin laboratorioissa on havaittu jopa 400 kertaa nopeampaa hajoamista.(2) Tämä mitattu hajoamisnopeus siis tarkoittaa, että 512 vuodessa puolet sidoksista on jo rikkoutunut. Äkkiä ajatellen tämä kuulostaisi siltä, että 512 vuoden jälkeen on jäljellä vain kahden nukleotidin mittaisia sekvenssejä eli ei siis paljon mitään. 

Katkeamiset eivät kuitenkaan jakaannu tasaisesti DNA:han. Eri saman fossiilin soluissa sidosten katkeamiset osuvat eri kohtiin, joten eri solujen tietoja yhdistelemällä suhteellisen vanhastakin näytteestä saadaan rakennettua pidempiä sekvenssijaksoja. Tämä onnistuu vain jos löytyy päällekkäisiä riittävän pitkiä jaksoja.

Lyhyistä eri soluista löydetyistä senvenssipätkistä voidaan konstruktoida pidempi yhtenäinen tietokanta.

Muutamassa miljoonassa vuodessa jäljellä ei ole enää yhdisteltäviä sekvenssejä, vain yksittäisiä nukleotidejä tai hyvin lyhyitä pätkiä. Koska käytettäviä 'merkkejä' (A, T, G ja C) on vain neljä, lyhyissä pätkissä helposti toistuvat samat emäkset samassa järjestyksessä eikä niiden avulla voida enää arvata, mikä on ollut miljoonien sekvenssien järjestys. 

7 miljoonaa vuotta vanhassa luussa ei pitäisi olla jäljellä enää mitään, mikä reakoi DNA testeihin - puhumattakaan 70 miljoonaa vuotta vanhasta dinosauruksen luusta. 

Mikä voisi selittää tuloksen?

Tiedemaailmassa tästä ei ole yksimielisyyttä. Jotkut vielä epäilevät tutkimustulosta. Luulen, että tässä käy samoin kuin pehmytkudosten osalta: kohta vastaavia tutkimuksia on niin paljon, että asiaa ei enää voida kiistää. Vieläpä löydetään keino sekvensoida muutama DNA:n pätkäkin. 

Kun sitten ihmetellään tätä riittävän pitkään, niin lopuksi vain todetaan, että on ilmeistä, että DNA voi säilyä toisissa olosuhteissa harvinaisen kauan. Tiedeyhteisö laajassa mitassa ei kuitenkaan tule edes pohtimaan sitä, että ehkä dinosaurukset eivät ole niin vanhoja. Koko evoluutio-oppi makaa sen päällä, että dinosauruksista tuli linnut ja ihmiset. Tätä ei tulla muuttamaan, vaikka mitä löytyisi. Tämä on ennalta päätetty ja kuuluu dogmaan niin kiinteästi, että koko länsimainen luonnontiede pitäisi lopettaa ennen kuin tämä hyväksyttäisiin.

(Ihmettelen tätä asetelmaa, koska on paljon olemassa niin sanottuja eläviä fossiileja eli eläimiä, joista pitäisi olla tullut muita 'kehittyneempiä' eläimiä, mutta silti se alkuperäinenkin on yhä olemassa. Mikä siis on ongelma tunnustaa dinosaurukset eläviksi fossiileiksi? Mahdollisesti se että eräs Raamatullinen maailmanlaajuinen katastrofi tulee silloin liian lähelle.)

Aikaisemmin tämä sai tunteet pintaan itselläni. Pitäisi mennä sinne minne data osoittaa eikä jääräpäisesti pitää kiinni jostain opista. Nykyisin vain hymyilyttää - tämä yhä suuremmin todistaa Raamatun paikkansapitävyyden. Ajat muuttuvat, mutta Jumalan sana ei. 

Viitteet:

1. Evidence of proteins, chromosomes and chemical markers of DNA in exceptionally preserved dinosaur cartilage, https://academic.oup.com/nsr/article/7/4/815/5762999 

2. The Trouble With Dinosaur Bones https://www.sciencealert.com/how-much-genetic-information-can-we-get-out-of-ancient-bones 

3. The half-life of DNA in bone: measuring decay kinetics in 158 dated fossils https://royalsocietypublishing.org/doi/10.1098/rspb.2012.1745