31. Epävakaiden tutkijoiden epäilyttävä harrastus - Ihmisfossiilien tehtailu epämääräisistä luista

Ihmisfossiilien tutkimus, paleoantropologia, on täynnä ihmeellisiä tarinoita. Aloitamme vanhimmasta päästä, tarinasta nimeltä Piltdownin ihminen.

Vuonna  1911 Charles Dawson ilmoitti löytäneensä ihmisen esi-isän Piltdownista, Englannista. Tästä tämä löytö sai nimen Piltdownin ihminen.

1912 New York Timessä oli aiheesta artikkeli otsikolla: "Darwinin teoria todistettu oikeaksi". Siitä eteenpäin aina vuoteen 1953 asti Piltdownin mies oli oppikirjoissa todisteena ihmisen esi-isästä: välimuotona ihmisen ja apinan välillä. Valtava määrä artikkeleja, kirjoja ja julkaisuja tehtiin Piltdownin miehestä, joka oli itseasiassa vain osia kallosta. Yhdysvalloissa se oli myös vahvasti esillä oikeudenkäynnissä, jossa taisteltiin siitä, saako kouluissa opettaa evoluutio-oppia.

Mutta mitä itse asiassa löydettiin ja mitä tapahtui sitten vuonna 1953, neljäkymmentä vuotta löydön jälkeen?

Piltdown skull construction. By James Howard McGregor [Public domain], via Wikimedia Commons

Toiset tutkijat epäilivät löytöä, mutta eivät saaneet tukea julkisuudelta asiaansa. Ajan henki on sellainen, että todiste kuin todiste hyväksytään, jotta oma mielipide vahvistuu. Vasta vuonna 1953 Time-lehti kokosi näitä epäilyjä yhteen ja julkaisi, että löytynyt kallo on itse asiassa ihmisen kallon päälaki, orangin alaleuka ja simpanssin viilattu hammas, joka oli istutettu leukaluuhun.

Muutama vuosi sitten DNA testeissä päästiin samaan tulokseen (siis noin sata vuotta löydöstä) - tosin havaittiin että kallon osia oli useammasta eri ihmisestä. Samalla luut läpivalaistiin ja havaittiin, että niihin oli sisälle pumpattu raskasta ainetta, jotta ne oli saatu "primitiivisemmiksi". Samalla pintaa oli käsitelty kemikaaleilla vanhemmaksi. Vaivaa oli siis nähty paljon. Dawsonilla tosin oli kymmeniä muitakin huijauksia evoluutiontodisteet kokoelmassaan.

1900-luvulla näitä evoluution todisteita tehtailtiin paljon lisää, jotta oppikirjoihin saatiin materiaalia. Tässä joitakin esimerkkejä:

• Heidelbergin Ihminen oli rakennettu pelkästä leukaluusta, mutta silti tiedettiin miltä se näytti. 
• Nebraskan Ihmisen rakensi Henry Osborn yhdestä hampaasta, mikä osoittautui myöhemmin sian hampaaksi. 
• Vuonna 1921 löytyneen Pekingin Ihmisen kaikki todisteet vain hävisivät.
• "Satoja tuhansia vuosia vanhasta Homo Rhodensiksen kallossa todettiin ampuma-aseen sisään- ja ulostuloreikä. Teilhard de Chardin poisti reikien jäljet kuvasta, jota hän käytti teoksessaan ja väärensi näin kallonkuvan. 
• V. 1935 Eugene Dubois tunnusti, että Jaavan mies (1893) oli petos: kooste eri vuosina löydetyistä luunkappaleista ja sen pääkoppa kuului gibboni-apinalle. Lisäksi selvisi että Wadjak-kallot olivat olleet hänellä piilossa 13 vuotta ennen niiden julkistamista ja että ne kuuluivat ihmiselle.
• V. 1964 opettaja J. T. Scopes tunnusti, että Tenneseen apinaoikeudenkäynti oli ennakolta suunniteltu kehitysopin eteenpäinviemiseksi ja että hän oli antanut väärän todistuksen osuudestaan kehitysopin opettamiseen." (Lisää näistä: Kimmo Pälikkö: http://taustaa.fi/taustaa2/03.htm )

Löytäjä saa pitää ja julkistaa. Kun näitä fossiililuita jostain löytyy, niin paleoatropologien kirjoittamaton sääntö on, että löytäjä saa tutkia niitä ensin yksin kunnolla. Yleensä tämä tarkoittaa julkaisun jälkeen kymmeniä vuosia. Siis yleensä niin kauan, ettei kukaan muu ehdi niitä tutkimaan, ennen kuin löytyy jokin uusi mielenkiintoinen kohde, joka kumoaa edellisen ja kaikki sitten aktiivisesti unohtavat vanhan löydön. Toisinaan tutkijat näyttävät niitä luotetuille kumppaneille, jotka lupaavat tukea löytäjän tulkintaa aiheesta. Tyyliin näytä sinä minulle omasi niin minä näytän sinulle omani. Näitä ihmisfossiileja ei siis hallitse mikään keskuslaboratorio tai -organisaatio missään päin maailmaa. 

Kaikki nämä alkuperäiset löydöt ja selitykset kuitenkin lopulta päätyvät koulujen oppikirjoihin, joista niitä poistellaan totuuden paljastuttua hyvin vitkaan. Yleensä väärennyksen paljastusuutinen menee hiljaisena ohi ja saa vain murto-osan siitä julkisuudesta, minkä alkuperäinen löytö oli saanut, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin. Valelöytö ja -uutinen tekevät siis tehtäväänsä yhä uudelleen. Näitä me sitten opetamme lapsillemme. Mille perustalle siis lasten maailmankuva rakentuu? Täydelliselle valheelle.

Itse asiasiassa useimmat julkaistut kuvatkin ovat jäljennöksistä ja alkuperäisiä on harvoin esillä. Riskinä on aina, että nämä hauraat kansallisaarteet rikkoutuvat (lue: viilan jäljet paljastuvat). Viimeksi vuonna 1984 oli Yhdysvalloissa näyttely, jossa näitä joitakin oli yhdessä esillä. Silloinkin kaikki turvatoimet olivat presidentillistä tasoa poliisisaattueineen. Muuten niitä säilytetään pankkien tai museoiden kassaholveissa lukittujen ovien takana eri puolilla maailmaa osaksi yksityisten ihmisen hallinnoimana.

Tutkijoilla on niin hirvittävä halu löytää ihmisen välimuoto, että se tehdään vaikka sian hampaasta viilaamalla. Matkaan lähdetään sponsoreiden rahoilla ja ne haluavat rahoilleen vastinetta: todisteita ettei Jumalaa ole olemassa ja että ihminen on tullut apinasta tai mistä tahansa muusta kuin Jumalan sanasta.

Fossiileiksi luokiteltuja ihmisen luita on luonnollisesti löydetty lukemattomia, tänä päivänä arviolta jo yli kymmenen tuhatta, mutta suurin osa niistä on ihan normaaleja nykyihmisen luita, jotka eivät herätä mitään erityisiä intohimoja. Tosin ei ole mitään luokitusstandardia tai muutakaan virallista luetteloa, missä kaikki nämä olisivat arkistoituna ja josta saisi täsmällisen luvun. Jokaisella löytäjällä on suuri valta luokitella, kertoa ja keksiä, mistä on kysymys. Toiset tutkijat sitten arvostelevat takaisin, mutta yleensä ilman että pääsevät löytöä tutkimaan ja yleensä liian myöhään, sillä julkisuus on jo saavutettu ja valeuutinen levitetty.

Kyseenalaiset löydöt, väitetyt välimuodot, mahtuvat kaikki yhteen arkkuun. Ja kuten sanottu, hyvin harva on päässyt näkemään niistä useampaa ja kukaan ei kaikkia. Todisteet ovat lukkojen takana ja tarkoin vartioituina. Sanonta 'luurankoja kaapissa' sopii hyvin ihmisfossiilien tutkimukseen. 

Mutta lopulta totuudella on aina taipumus tulla esiin. Niin on käynyt tässä luetelluille löydöille. Niin kävi Neanderdaalin ja denisovan ihmiselle, ja niin tulee käymään kaikille uusille löydöille - on niiden latinankielinen nimi sitten kuinka hieno tahansa - lopulta ne ovat joko ihmisiä tai apinoita, nykyisiä muotoja tai entisiä. Joukossa saattaa olla jokin aliravittu (esim. jodin puutos) tai geneettisistä sairauksista kärsivä joukko, kuten kääpiökasvusta kärsineen heimon koko kalmisto.

Tieteellinen läpinäkyvyys, toistettavuus ja avoimuus ei ole toteutunut paleoantropologiassa samalla tapaa kuin monessa muussa tieteessä. Julkaistujen artikkelien vertaisarvioinnissa on nykyisin paljon ongelmia ja paleoatropologian alueella erityisesti, kun pyritään arvioimaan tulkintoja. On jopa väärin kutsua sitä tältä osin tieteeksi. Se on uskomusten rakentelua. 

Kuten  tutkija J. Shreeve sen sanoi: " Everybody knows fossils are fickle; bones will sing any song you want to hear." [Kaikki tietävät luiden olevan epävakaita: ne laulavat sitä laulua, minkä haluat kuulla.]

https://answersingenesis.org/blogs/ken-ham/2016/08/27/mystery-britains-greatest-hoax-solved/ 

Uutta tietoa ihmisen alkuperästä - Ihminen on ollut ihminen

Maanantaina 12.6.2017 oli Satakunnan Kansassa artikkeli nyky-ihmisen luiden löytymisestä Marokosta. Mitä itse asiassa artikkelin mukaan löydettiin? Ihmisen luita ja kallon palasia. Siinä sinänsä ei ole mitään uutisarvoa. Artikkeli selkeästi kertoo, miten kallo on kutakuinkin samanlainen kuin nykyihmisen kallo ja sellaiseksi tämä oli luokiteltukin. Eikä siinäkään mitään uutista ole, että ihmisen luita löytyi Marokosta. Sieltä varmaan löytyisi paljon niitä - ainakin hautausmailta.

Sen sijaan uutiseksi tämän teki fossiilien väitetty ikä. Ne sanottiin 300 000 vuotta vanhaksi. Tämä tarkoittaisi, että ihmisen evoluutio olisi tapahtunut 100 000 vuotta aikaisemmin kuin ennen on väitetty. 

Tämä tarkoittaisi myös, että "Ulos Afrikasta" -malli joutuisi kiusalliseen tilanteeseen. Ulos Afrikasta -malli perustuu siihen väitteeseen, että nyky-ihminen kehittyi Itä-Afrikassa ja muutti sieltä kaikkialle maailmaan. Tämä Ulos Afrikasta -malli on tieteen pyrkimys piilottaa se tosiasia, että ihmisen evoluutio-oppi on syvästi rasistinen. Kehittyminenhän tarkoittaa, että jossain on vähemmän kehittyneitä. Siksi tällaiset väitteet ovat paleoatropologien (ihmisen historian tutkija) piireissä uutisia, joihin suhtaudutaan tunteella ja epäilyksellä, koska tämä rakas Ulos Afrikasta -malli joutuisi vaaraan ja heidän syvät ajatuksensa paljastuisivat. 

Evoluutio-opin mukaan kehittyminen Afrikassa tapahtui erittäin nopeasti jostakin ihmisen ja apinan yhteisestä esi-isästä. Nyt jos taas nipistetään 100 000 vuotta pois tästä kehitysajasta, niin kehittymisen on pitänyt tapahtua entistä nopeammin. 

Tätä peliä, että uusi fossiililöytö on entisiä vanhempi tai jo olemassa olevat fossiilit uudelleen ajoitetaan, on ollut menossa näissä tutkimuksissa aina. Esimerkiksi 1900-luvun alussa dinosaurukset katosivat maapallolta 12 miljoona vuotta sitten, mutta sittemmin vähitellen on päästy nykyiseen 65 miljoonaan vuoteen. Jostain se uutinen pitää kaivaa, jotta tutkimus saa julkisuutta ja sitä kautta jatkorahoitusta. Ja taas toisaalta, kun koko ajan opitaan elämän monimutkaisuudesta lisää, johdetaan, että aikaahan tarvitaan entistä enemmän lajien kehittymiseen. Näitä pitkiä aikoja ei tosiasiassa suoraan havaita, väitteistä huolimatta, vaan ne ovat johtopäätöksien vaatimuksia. 

Tässä ihmisen esi-historiaa tutkivassa jaksossa en lähde mukaan tähän ajoituspeliin. Otan sen myöhemmässä vaiheessa omana kokonaisuutenaan. Katsotaan suoria havaintoja, jotta jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Kuitenkin paleoatropologeja usein ohjaa juuri aika: riippuen kuinka vanhaksi jokin luunpala määritellään, niin sen mukaan siinä nähdään erilaisia piirteitä. Havaintoja tehdään maailmankuvasta käsin - ei objektiivisesti kohdetta tutkimalla. Tutkijoiden halu, ja lukijoiden mielenkiinto, löytää jotain erikoista historiastamme on niin kova, että he näkevät, mitä uskovat.

Tästä satojen tuhansien vuosien historiasta herää monta kysymystä. Ensimmäinen on, että missä ovat kaikki ihmiset? Jos sukupolven ikä on 20-vuotta ja kaikki lähtee liikkeelle yhdestä ihmispariskunnasta ja pariskunnat aina saavat 4 lasta, jotka lisääntyvät aina 20 vuoden päästä, niin jo alle 700 vuodessa pitäisi tulle ne miljardit ihmiset, joita on olemassa tänään. Eikö siis satojen tuhansien vuosien aikana ollut yhtään muutaman sadan vuoden jaksoa missään päin maapalloa, jolloin lisäännyttiin normaalisti? Satojatuhansia vuosia ihmispopulaatio ei kasvanut juuri lainkaan. Syntyi heimo sinne toinen tänne, mutta ne eivät milloinkaan kasvaneet muutamaa tuhatta yksilöä suuremmaksi, mutta silti ne säilyivät. Tämäkin täytyy ottaa vastaan uskolla. Matemaattisesti se ei ole perusteltua. 

Toinen kysymys on, että miten viimeiseen 300 000 vuoteen ei ole enää tapahtunut kehitystä (niin kuin tämäkin artikkeli kertoi)? Mutta sitä ennen on pitänyt tapahtua merkittäviä muutoksia, kun nyky-ihminen kehittyi tästä tuntemattomasta puuttuvasta lenkistä. Mikä pysäytti kehityksen?

Nykytutkimus on havainnut, että jokaiseen uuteen ihmissukupolveen kertyy 100-200 uutta mutaatiota. Ihmiseltä on jo tunnistettu 30 000 mutaatiota, jotka johtavat perinnöllisiin sairauksiin. Aikaisemmin ihmiseen ei olisi voinut kertyä perinnöllisiä sairauksia tätä vauhtia satoja tuhansia vuosia, muuten näitä perinnöllisiä sairauksia olisi moni sata kertainen määrä ja näin ollen ihmissuku olisi päättynyt täydelliseen geneettiseen rappioon. Tästä voidaan johtaa se toinen vaihtoehto, että ihmisten on täytynyt olla aikaisemmin geneettisesti terveempiä. Mutta silti ei ihmisten määrä kasvanut normaalisti?

Viruksesta apinaan annetaan kehitysaikaa miljardeja vuosia, mutta apinan ja ihmisen esi-isästä (ei-puhuva kädellinen) ihmiseen vain pari miljoonaa vuotta (ja sekin siis lyheni juuri 100 000 vuodella).

Neurokirurgi Michael Egnor sanoo: "…that this ability [kyky puhua] makes us more different from apes than apes are from viruses." (Puhekyky tekee ihmisen ja apinan erosta suuremman kuin mitä on apinan ero viruksesta.) 

Jokin tässä taas ei kohtaa. Mutta miksi tällaista tarinaa pidetään yllä ja yritetään rakentaa yhä uudelleen? Koska luonnontiede on 100%:sti materialistinen ja ateistinen oman määritelmänsä mukaan. Se ei salli mitään ei-näkyvää tekijää. Kaikki tekijät pitää löytyä luonnosta. Kaiken on pitänyt tapahtua "äiti maan" toimesta, itsestään ja sattumalta.

Jumala ei kuulu luonnontieteeseen. Jopa siinä määrin, että kun talvella 2016 kiinalaiset tiedemiehet julkaisivat tutkimuksen ihmisen käden erinomaisuudesta ja mainitsivat sivulauseessa, että onpa hienosti Luojan suunnittelema, niin tämä ateistis-materialistinen yhteisö älähti niin kovaa, että artikkelin julkaissut tiedesivusto joutui pyytämään lipsahdusta anteeksi. (http://www.hs.fi/tiede/art-2000002890003.html) Kiinalaiset selittivät, että heidän englantinsa on vähän heikkoa, sillä heidän piti sanoa, että luonto on hienosti suunnitellut käden. Harvemmin professoritason ihmisten englanti on niin heikkoa, ettei erota Luojaa luonnosta. Ennemminkin kyseessä on hätäpäissä keksitty valkoinen valhe, jotta saivat jatkaa tutkijantoimeaan. Tutkijan on kiellettävä Luojansa, jotta hänet hyväksytään näihin 'piireihin'. Uskonnonvapaus ei toteudu käytännössä, vaikka useimpien maiden laki sisältää sen. Tutkija ei saa työssään ilmaista uskoaan Luoja Jumalaan, ainoastaan uskoaan luonto äitiin.

Kun siis lähdemme tutkimaan, mitä meille kerrotaan ihmisen  oletetusta kehityshistoriasta, niin on pidettävä mielessä: meille myydään uskomusta siitä, ettei Jumalaa ole, tieteellisin termein ja subjektiivisen tutkimuksen keinoin. Joillakin tutkijoilla on hirvittävä halu todistaa tämä. Tämä johtaa siihen, että lopulta nähdään se, mihin uskotaan. Maasta löytyvästä hampaasta rakennetaan täydellinen luolamies, vaikka se olisi sian hammas. 

Uusi paljon puhuva meripihkafossiililöytö

Viime viikolla julkaistiin mahtava löytö. Juuri sopivaan aikaan, kun silloin kirjoitin suomusta ja sulasta. Julkaistu löytö on 100 miljoonaa vuotta vanhaksi väitetty meripihkan palanen, jonka sisässä on lintu tai oikeastaan linnun poikanen. 

Mikä mahtavinta tästä voi selkeästi itse tehdä havaintoja. Alla kuva sulasta: 

Close-up of the wing. Credit: Ming Bai

Voit nähdä hyvin miten sulka siinä on sellainen kuin sulat ovat nykyisinkin. Mitään evoluutiota ei ole tapahtunut. Edellisessä artikkelissa (http://mistametulemme.blogspot.fi/2017/06/kalasta-lintu-suomusta-sulka.html) oli tämä kuva: 

Kun vertaat näitä kahta, niin voit huomata, että samasta asiasta puhutaan. Kuvissa on sulka sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan.

Tutkijat väittävät mitä haluavat, mutta ne väitökset nousevat maailmankuvasta, joka sanoo, että 100 miljoonavuotta vanhan sulan on täytynyt olla alkeellisempi, koska se on niin aikaista alkuperää. Nämä väitteet eivät todellisuudessa perustu suoraan havaintoon. Tuossa meripihkassa on lintu. Lajista voi olla epäselvyyttä, ja voi olla että ko. laji on jo sukupuuttoon kuollut, mutta lintu se on silti. 

Palaan näihin iän määrityksiin myöhemmin, mutta sanon tässä vaiheessa vain, että ne perustuvat siihen oletukseen, että tarvitaan aikaa evoluutiolle ja keinot tällaiseen vanhaan iän määritykseen haetaan vaikka kiven alta. Ne eivät perustu suoraan havaintoon, koska niitä ei edes voi olla. Sempä takia alkanee hirmuinen spekulaatio siitä, että evoluution aikajanaa pitää, jälleen kerran, siirtää taaksepäin tämän löydön takia. Näin koska väitteiden mukaan dinosaurukset elivät kymmeniä miljoonia vuosia tämän linnun jälkeen, mutta silti linnut kehittyivät dinosauruksista. 

Olet ehkä törmännyt artikkeleihin, joissa väitetään joillakin dinosauruksilla olevan höyhenpeite. Se spekulointi on juuri tämän kehityskulun todistelua - ei mitään muuta. Nyt alkaa olemaan siis suorien todisteiden valossa aika selvää, että lintu on aina ollut lintu. Siitä asti kun niitä on löydetty - on se aika sitten mikä tahansa. 

C14 ajoituksella ei pitäisi olla mitään tekemistä näin vanhojen löytöjen kanssa, mutta se kertoisi paljon, jos tämä näyte altistettaisiin sille. Sitä tosin on turha odottaa: tutkijat eivät milloinkaan ottaisi sellaista riskiä. Muut radioaktiiviset iänmäärityksen ovat kovin huteria, vaikka niitä koko ajan kehitetään uusia. Perusongelma on, että lähtötilanne joudutaan aina olettamaan.

Iästä huolimatta, tämä löytö osoittaa vääjäämättömästi, että linnut ovat aina olleet lintuja (ja kalat kaloja). 

Lisää aiheesta esimerkiksi täällä: 
http://www.sciencealert.com/this-100-million-year-old-bird-trapped-in-amber-is-the-best-we-ve-ever-seen 

Kaapelin katkontaa - kone kuin insinöörin suunnittelema

DNA on pitkä leveyteensä nähden ja vielä kierretty itsensä ympäri, ikään kuin köysi. Mitä jos se menee solmuun - sellaiseen sykkkyrään, ettei enää selvää ota? Voiko se ylipäätään mennä solmuun? Kyllä voi ja se haittaa solun toimintaa.

DNA:lle käy vähän kuin narulle, kun sitä koko ajan availlaan eri paikoista, se menee sykkyrälle toisesta päästä.

Bakteerin rengasmainen DNA on tumattomassa solussa ja siellä se saattaa kiertyä lenkille itsensä ympäri. Tällöin syntyy risteyksiä, jotka haittaavat sitä pitkin kulkevien proteiinikoneiden toimintaa.

Mikroskooppikuva kiertyneestä bakteerin DNA:sta.

Mutta ei hätää - tähän on olemassa kone, solmunavaajakone. Tämä hämmästyttävän yksinkertainen proteiini osaa katkaista DNA:n ja liittää sen taas yhteen risteävän DNA:n toisella puolella niin, että kierre oikenee.

Tämä korjauskone on ihan normaalia insinöörimekaniikkaa, tosin nano-koossa:

1. Kone kiinnittyy DNA:han.
2. Se leikkaa toisen säikeen auki ja ottaa toisesta kiinni.
3. Se laskee ehjän säikeen leikkauksen läpi pitäen koko ajan kaikista kohteista kiinni.
4. Se liittää auki leikatun taas yhteen.

Kaapelin kaivajille tuttu ongelma. Jos uusi kaapeli pitää maahan laskiessa laskea toisen risteävän kaapelin alle, pitää jompikumpi katkaista ja liittää taas yhteen.

Tämän koneen suunnittelijan on täytynyt tuntea mekaniikkasuunnittelun perusteet. Koneen rakentajan taas on täytynyt tietää paljon muutakin. Toimiva ja yksinkertainen kone.

Bakteeri on se elämän muoto, mistä kaikkien muiden olisi pitänyt kehittyä evoluutio-opin mukaan. Bakteeri itse ei kuitenkaan selviä ilman näitä solmunavaajia. Mistä bakteeri sai tiedon ja ymmärryksen, että DNA on solmussa ja miten se näki, että miten se solmu pitää avata? Millaisia satunnaisia välivaiheita oli, ennen kuin tämä kone oli valmis ja miten bakteeri selviytyi ennen sitä?

Oletetaan, että se selviytyi, mutta ei niin hyvin ja sitten ilmestyi tämä uusi versio bakteerista, jolla oli nämä koneet ja se elinvoimallaan voitti vanhat versiot. Tämä tarina voisi olla looginen, mutta se ei ratkaise sitä, miten tämä kone syntyi sattumalta, eikä sitä miksei voida havaita miljoonia välivaiheita ja puolivalmiita solmunavaajakoneita. Sillä vaikka yksi solmunavaajaproteiini olisi jo olemassa, ei ole mekanismia, joka estäisi uusia prototyyppejä rakentumasta. Tällöin puolivalmiita kehittymässä olevia koneita pitäisi olla tuhansittain tulossa.

Sen sijaan on paljastunut, että näitä toboisomereiksi kutsuttuja koneita on useita hieman erilaisia eri eliöillä. Kaikki ne toimivat tehtävässään suunnitellusti. Jos eliöt olisivat tulleet toisistaan, mikä olisi saanut aikaiseksi toboisomerin muuttumisen toisenlaiseksi? Ja miten solu olisi selviytynyt sinä aikana kun tämä proteiini koki muodonmuutostaan toimimattomien välivaiheiden kautta?

Evoluutio-oppi tarjoaa luonnonvalintaa ratkaisuksi kaikkeen, mutta miten luonnonvalinta toimi solun sisällä hyläten huonoja solmunavaajia? Jonkun olisi pitänyt ohjata prosessia, jonkun olisi pitänyt seurata, että aukesiko solmu, jonkun olisi pitänyt testata avaajan toiminallisuus ja katsoa asiaa ulkopuolelta. Mutta eihän siellä sellaista testaajaa ole. Ainoa testi on, että DNA meni niin mutkalle että solu kuoli. Silloin ei puolivalmis avaaja jatka kehittymistä, vaan häviää olemasta. Avaajan toiminnallisuuden voi nähdä solun ulkopuolelta ja voi todeta sen ratkaisseen asian, mutta ei ketään tai mikään solun sisällä. Sen toimivuus ei ole suoraan todettavissa eliön elinkelpoisuudesta, vaan ainoastaan päättelemällä, että ongelma oli juuri sotkeutumisessa. Solun kuolemaan johtava ongelmahan olisi voinut olla missä tahansa muuallakin.

On siis eri asia eliöpopulaation sopeutua vaikkapa kylmempään ilmaan kuin ratkoa tällainen mutkan takana oleva ongelma. Ihminen mikroskoopin läpi katsellessa pystyy helposti sanomaan aukesiko solmu vai ei, mutta solu itsessään tähän ei pysty. Solun suunnittelija tiesi ongelman ja suunnitteli siihen ratkaisun tietäen että se myös toimii.

Tässä vielä video aiheesta:

https://www.youtube.com/watch?v=EYGrElVyHnU

Kalasta lintu - Suomusta sulka

Evoluutio-opin väittämä voidaan pukea moneen hauskaan muotoon: kivi muuttui ihmiseksi, mikrobista mikrobiologiksi, sammakosta tuli prinssi, muta alkoi elämään tai kalasta lintu. Kaikki nämä sanonnat tosin pyrkivät kuvamaan, miten mahdoton se ajatus on. Evoluutio-oppi vastaa tähän, että mikä tahansa on mahdollista, kunhan aikaa on riittävästi. Tai toisaalta, kun kerran on elämää, niin jotenkin sen on täytynyt ajan saatossa tapahtua. Evoluutio-oppi lähtee siitä olettamuksesta, että Luoja Jumalaa ei ole, vaan että kaikki on tapahtunut itsestään ja satunnaisesti. 

Katsotaan yhtä tällaista väitettyä kehityskulkua lähemmin: kalasta lintu.

Opin mukaan kalasta tuli ensin maaeläimet ja niistä taas linnut. Siis kehitys on edennyt meren pohjasta ensin pintaan, sitten maalle ja sitten ilmaan. Aina vain yhä korkeammalle. Tämä koskee myös kasveja: kuivalla eläviä kasveja tuli vasta sen jälkeen kun meressä olevia kasveja jo oli. Tähän kaikkeen meni aikaa muutama sata miljoonaa vuotta tämän opin mukaan.

Tämä kehitys vaatisi siis, että kalan suomusta tulisi linnun sulka. Alla olevassa kuvassa näet mitenkä nämä eroavat toisistaan. Molemmissa on lukematon määrä pieniä tarkoituksen mukaisia yksityiskohtia.

Sulka

Suomu

Kuten voit havaita, niissä ei ole mitään muuta samanlaista kuin sijainta: ne ovat eläimen ulkopinnalla. Ei myöskään ole löydetty kiistatonta fossiilista välivaihetta, vaikka pitäisi olla geneettisesti ajatelleen miljoonia välivaiheita. Tutkijat kyllä käyttävät harhaanjohtavasti kieltä, että on alkeellisempi  tai kehittymättömämpi sulka jossain näytteessä, mutta tarkempi tutkimus useimmiten osoittaa, että vastaavia sulkia on olemassa yhä edelleen.

Sinänsä alkeellisempien sulkien löytyminen ei todista kehittymisestä, sillä niitä voi syntyä myös taantumisen, tiedon menettämisen, kautta. Alla olevassa kuvassa näkee, miten undulaatin sulalle käy, kun siinä tapahtuu mutaatio. Miten tällainen lintu voisi elää ja koko populaatio voida hyvin odottaen seuraavaa mutaatiota, mikä tekesi sulasta kehittyneemmäin?

Normaali undulaatti

Vasemmalla mutatoitunut sulka - oikealla terve sulka

Tässä sykkyrässä on undulaatti, jonka sulassa on mutaatio. Muutos, joka tekee linnusta elinkelvottoman. 

Tämänkaltaisilla satunnaisilla muutoksilla suomu ei muutu sulaksi - eikä kala linnuksi.


Myös kalan ruodot ovat hyvin erilaisia kuin linnun luut. Linnut luut ovat sisältä ontoja (kevyempi rakenne) ja niissä toimii jopa luun sisäinen ilmavirtaus. Lintu poistaa ylimääräistä lämpöä kehostaan tämän avulla. Voidaan siis sanoa, että lintu hikoilee luiden sisältä. Linnun keuhkot ovat siten suunniteltu, että tämä on mahdolliista. Keuhkot myös mahdollistavat ilman ja myös veren kierron niin, että lintu ei varsinaisesti hengästy edes pitkillä lentomatkoilla. Linnun rintakehäkin on hienosti suunniteltu niin, että siipien liike on optimaalista kehoon nähden: siiveniskuissa lintu pysyy samassa korkeudessa eikä heilu ylös ja alas. 

On toki lintuja, jotka eivät osaa lentää tai lentävät huonosti, kuten kana ja strutsi. On helppo ymmärtää, miten lentävä lintulaji on pikkuhiljaa mutaatioiden kautta menettänyt hyviä ominaisuuksia ja silti selviytynyt. Joissakin tilanteissa tästä voi olla jopa etua. Esimerkiksi eräillä tuulisilla meren saarilla elää koppakuoriaisia, jotka ovat menettäneet siipensä. On jälleen helppo ymmärtää, että mutaatio, joka poistaa siipien kasvun, auttaa koppakuoriaisia pysymään saarella eikä huuhtoutumaan mereen. Näin siivettömyydestä vähitellen tulee dominoiva ominaisuus populaation yksilöissä. Mutta eivät nämä siivettömät koppakuoriaiset mitenkään kehittyneempiä ole, vaikka mutaatiosta onkin niille hyötä. Niiltähän uupuu rakenteita. 

Koska hyönteisillä ja linnuilla ei ole yhteistä lentävää esi-isää on evoluutio-opin mukaan lentokyvyn pitänyt kehittyä eri polkua monta kertaa. Tätä kyseinen oppi nimittää konvergentiksi evoluutioksi. Tarkoittaen, että samankaltaisuus ei ole merkki sukulaisuudesta - toisinaan se taas on. 

On myös mahdollista, että Jumala yksinkertaisesti loi Strutsin sellaiseksi kuin se on - ihmisten ihmeteltäväksi.

Kalojen suomuja ja nahkaa tutkitaan tällä hetkellä kiivaasti. On havaittu, että esimerkiksi delfiinin nahassa on sellaisia pieniä nanorakenteita, joka minimoivat veden kitkan. Sekin on suunniteltu uimiseen nimen omaan vedessä ja tämän suunnittelijan on täytynyt tuntea veden ja muiden aineiden molekyylirakenne hyvin tarkoin. Niin tarkoin kuin olisi itse nekin suunnitellut.