Ihmisfossiilien tutkimus, paleoantropologia, on täynnä ihmeellisiä tarinoita.
Aloitamme vanhimmasta päästä, tarinasta nimeltä Piltdownin ihminen.
Vuonna 1911 Charles Dawson ilmoitti löytäneensä
ihmisen esi-isän Piltdownista, Englannista. Tästä tämä löytö sai nimen
Piltdownin ihminen.
1912 New York
Timessä oli aiheesta artikkeli otsikolla: "Darwinin teoria todistettu
oikeaksi". Siitä eteenpäin aina vuoteen 1953 asti Piltdownin mies oli
oppikirjoissa todisteena ihmisen esi-isästä: välimuotona ihmisen ja apinan
välillä. Valtava määrä artikkeleja, kirjoja ja julkaisuja tehtiin Piltdownin
miehestä, joka oli itseasiassa vain osia kallosta. Yhdysvalloissa se oli myös
vahvasti esillä oikeudenkäynnissä, jossa taisteltiin siitä, saako kouluissa
opettaa evoluutio-oppia.
Mutta mitä itse
asiassa löydettiin ja mitä tapahtui sitten vuonna 1953, neljäkymmentä vuotta löydön jälkeen?
 |
| Piltdown skull construction. By James Howard McGregor [Public domain], via Wikimedia Commons |
Toiset tutkijat epäilivät löytöä, mutta eivät saaneet tukea
julkisuudelta asiaansa. Ajan henki on sellainen, että todiste kuin todiste hyväksytään, jotta oma mielipide vahvistuu. Vasta vuonna 1953 Time-lehti kokosi näitä epäilyjä yhteen
ja julkaisi, että löytynyt kallo on itse asiassa ihmisen kallon päälaki,
orangin alaleuka ja simpanssin viilattu hammas, joka oli istutettu leukaluuhun.
Muutama vuosi sitten
DNA testeissä päästiin samaan tulokseen (siis noin sata vuotta löydöstä) - tosin havaittiin että kallon osia oli
useammasta eri ihmisestä. Samalla luut läpivalaistiin ja havaittiin, että
niihin oli sisälle pumpattu raskasta ainetta, jotta ne oli saatu "primitiivisemmiksi".
Samalla pintaa oli käsitelty kemikaaleilla vanhemmaksi. Vaivaa oli siis nähty
paljon. Dawsonilla tosin oli kymmeniä muitakin huijauksia evoluutiontodisteet
kokoelmassaan.
1900-luvulla näitä
evoluution todisteita tehtailtiin paljon lisää, jotta oppikirjoihin saatiin
materiaalia. Tässä joitakin esimerkkejä:
- Heidelbergin Ihminen oli rakennettu pelkästä leukaluusta, mutta silti tiedettiin miltä se näytti.
- Nebraskan Ihmisen rakensi Henry Osborn yhdestä hampaasta, mikä osoittautui myöhemmin sian hampaaksi.
- Vuonna 1921 löytyneen Pekingin Ihmisen kaikki todisteet vain hävisivät.
- "Satoja tuhansia vuosia vanhasta Homo Rhodensiksen kallossa todettiin ampuma-aseen sisään- ja ulostuloreikä. Teilhard de Chardin poisti reikien jäljet kuvasta, jota hän käytti teoksessaan ja väärensi näin kallonkuvan.
- V. 1935 Eugene Dubois tunnusti, että Jaavan mies (1893) oli petos: kooste eri vuosina löydetyistä luunkappaleista ja sen pääkoppa kuului gibboni-apinalle. Lisäksi selvisi että Wadjak-kallot olivat olleet hänellä piilossa 13 vuotta ennen niiden julkistamista ja että ne kuuluivat ihmiselle.
- V. 1964 opettaja J. T. Scopes tunnusti, että Tenneseen apinaoikeudenkäynti oli ennakolta suunniteltu kehitysopin eteenpäinviemiseksi ja että hän oli antanut väärän todistuksen osuudestaan kehitysopin opettamiseen." (Lisää näistä: Kimmo Pälikkö: http://taustaa.fi/taustaa2/03.htm )
Löytäjä saa pitää ja julkistaa. Kun näitä fossiililuita jostain löytyy, niin paleoatropologien kirjoittamaton sääntö on, että löytäjä saa tutkia niitä ensin yksin kunnolla. Yleensä tämä tarkoittaa julkaisun jälkeen kymmeniä vuosia. Siis yleensä niin kauan, ettei kukaan muu ehdi niitä tutkimaan, ennen kuin löytyy jokin uusi mielenkiintoinen kohde, joka kumoaa edellisen ja kaikki sitten aktiivisesti unohtavat vanhan löydön. Toisinaan tutkijat näyttävät niitä luotetuille kumppaneille, jotka lupaavat tukea löytäjän tulkintaa aiheesta. Tyyliin näytä sinä minulle omasi niin minä näytän sinulle omani. Näitä ihmisfossiileja ei siis hallitse mikään keskuslaboratorio tai -organisaatio missään päin maailmaa.
Kaikki nämä alkuperäiset löydöt ja selitykset kuitenkin lopulta päätyvät koulujen oppikirjoihin, joista niitä poistellaan
totuuden paljastuttua hyvin vitkaan. Yleensä väärennyksen paljastusuutinen menee hiljaisena ohi ja saa vain murto-osan siitä julkisuudesta, minkä alkuperäinen löytö oli saanut, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin. Valelöytö ja -uutinen tekevät siis tehtäväänsä yhä uudelleen. Näitä me sitten opetamme lapsillemme.
Mille perustalle siis lasten maailmankuva rakentuu? Täydelliselle valheelle.
Itse asiasiassa
useimmat julkaistut kuvatkin ovat jäljennöksistä ja alkuperäisiä on harvoin
esillä. Riskinä on aina, että nämä hauraat kansallisaarteet rikkoutuvat (lue:
viilan jäljet paljastuvat). Viimeksi vuonna 1984 oli Yhdysvalloissa näyttely,
jossa näitä joitakin oli yhdessä esillä. Silloinkin kaikki turvatoimet olivat
presidentillistä tasoa poliisisaattueineen. Muuten niitä säilytetään pankkien tai museoiden kassaholveissa lukittujen ovien takana eri puolilla maailmaa osaksi yksityisten ihmisen hallinnoimana.
Tutkijoilla on niin
hirvittävä halu löytää ihmisen välimuoto, että se tehdään vaikka sian
hampaasta viilaamalla. Matkaan lähdetään sponsoreiden rahoilla ja ne haluavat
rahoilleen vastinetta: todisteita ettei Jumalaa ole olemassa ja että ihminen on
tullut apinasta tai mistä tahansa muusta kuin Jumalan sanasta.
Fossiileiksi
luokiteltuja ihmisen luita on luonnollisesti löydetty lukemattomia, tänä päivänä
arviolta jo yli kymmenen tuhatta, mutta suurin osa niistä on ihan normaaleja
nykyihmisen luita, jotka eivät herätä mitään erityisiä intohimoja. Tosin ei ole mitään luokitusstandardia tai muutakaan virallista luetteloa, missä kaikki nämä olisivat arkistoituna ja josta saisi täsmällisen luvun. Jokaisella löytäjällä on suuri valta luokitella, kertoa ja keksiä, mistä on kysymys. Toiset tutkijat sitten arvostelevat takaisin, mutta yleensä ilman että pääsevät löytöä tutkimaan ja yleensä liian myöhään, sillä julkisuus on jo saavutettu ja valeuutinen levitetty.
Kyseenalaiset löydöt, väitetyt välimuodot, mahtuvat kaikki yhteen arkkuun. Ja
kuten sanottu, hyvin harva on päässyt näkemään niistä useampaa ja kukaan ei
kaikkia. Todisteet ovat lukkojen takana ja tarkoin vartioituina. Sanonta 'luurankoja kaapissa' sopii hyvin ihmisfossiilien tutkimukseen.
Mutta lopulta
totuudella on aina taipumus tulla esiin. Niin on käynyt tässä luetelluille
löydöille. Niin kävi Neanderdaalin ja denisovan ihmiselle, ja niin tulee
käymään kaikille uusille löydöille - on niiden latinankielinen nimi sitten kuinka hieno tahansa - lopulta ne ovat joko ihmisiä tai apinoita,
nykyisiä muotoja tai entisiä. Joukossa saattaa olla jokin aliravittu (esim. jodin puutos) tai
geneettisistä sairauksista kärsivä joukko, kuten kääpiökasvusta kärsineen heimon koko kalmisto.
Tieteellinen
läpinäkyvyys, toistettavuus ja avoimuus ei ole toteutunut paleoantropologiassa samalla tapaa kuin monessa muussa tieteessä. Julkaistujen artikkelien vertaisarvioinnissa on nykyisin paljon ongelmia ja paleoatropologian alueella erityisesti, kun pyritään arvioimaan tulkintoja.
On jopa väärin kutsua sitä tältä osin tieteeksi. Se on uskomusten rakentelua.
Kuten tutkija J. Shreeve
sen sanoi: " Everybody knows fossils are fickle; bones will sing
any song you want to hear." [Kaikki tietävät luiden olevan epävakaita: ne
laulavat sitä laulua, minkä haluat kuulla.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti