47. Dinosauruksen luut maan pinnalla - ristiriita geologiassa

Perusajatus maan geologiasta on, että vulkaanisen peruskallion päällä on monin paikoin kovia sedimenttikerroksia, jossa kova kiviaines on muodostunut hitaasti maan 'tomusta' kivettymällä. Tähän kiviainekseen on sitten aikojen kuluessa hautautunut myös eläimiä ja kasveja, jotka ovat fossiloituneet. 

Näiden sedimenttikerroksien pitäisi muodostua hitaasti, mutta fossiloituminen ei voi tapahtua hitaasti. Jos mikä tahansa eliö on pitkään maanpinnalla tai veden alla avoimesti, niin raadonsyöjät ja bakteeritoiminta tuhoavat sen. Eläimen pitää hautautua nopeasti hapettomiin olosuhteisiin.

Monesti kuvitellaan, että eläimet hautautuvat näin.

Tässä on kuvattu mitä normaalisti tapahtuu kalan kuollessa.

Jotta fossiloituminen voi tapahtua, pitää hautautuminen tapahtua nopeasti.

Kun kala hautautuu nopeasti, siitä jää jotain jäljelle, mikä voi hapettomissa olosuhteissa fossiloitua.

 

Luukala on hautunut nopeasti: sen on juuri synnyttämässä.

Kala juuri syömässä toista kalaa. 

Oletettu sedimenttien kerrostuminen hitaasti on siis ristiriidassa fossiilien muodostumisen kanssa. Kuitenkin näistä geologisista kerroksista löytyy fossiileja. Jokin ei siis täsmää.

Lainaan tähän pitkähkön pätkän Toni Torpan ansiokkaasta blogista: https://raamattuontotta.blogspot.fi/2017/11/kehitysopin-geologiset-kaudet-loytyvat.html:

"

Kuvassa (klikkaa kuvaa) näkyy Darwinin oppi-isän Charles Lyellin (1797-1875) näkemys maanpinnan hitaasta kerrostumisesta (Principles of Geology/1833 ja Element of Geology/1838). Se hyväksyttiin tieteelliseksi totuudeksi ja se oli pohjana Darwinin koko teorialle ja evolutionistit uskovat siihen tänäkin päivänä. Sen mukaan kerrostumien paksuus on suhteessa kuluneeseen aikaan. 500 miljoonan vuoden kertymän paksuus olisi yli 140 km.

Tämän geologisen taulukon mukaan 100-60 miljoonaa vuotta sitten eläneiden dinosaurusten fossiilien tulisi olla noin 40-30 km syvyydessä. Huomioitavaa on se, että maan korkeimman (Mount Everest 8.8 km) ja syvimmän (Mariaanien hauta 11 km) kohdan erotus on noin 20 km. Eli kehitysopin geologisen taulukon mukaan dinosaurusten fossiilien tulisi olla maanpinnalta luettuna syvemmällä, kuin on maailman korkeimman ja syvimmän kohdan välinen erotus ja vieläpä huomattavasti syvemmällä.

Ihminen ei ole kuitenkaan koskaan käynyt 30 km syvyydessä, eikä fossiileja ole siksi koskaan kaivettu 30 km syvyydestä. Sen sijaan fossiilit (myös dinosaurusten) löydetään aina maanpinnalta. Fossiileja etsitäänkin maan pintaa potkimalla ja konttaamalla.
"

Kuvassa (yllä) olevia geologisia kerroksia ei ole missään päin maapalloa löydetty sellaisenaan. Paksuimmaltakin kohdin sedimenttikerrokset ovat vain pari kymmentä kilometriä, ohuimmalta kohdalta niitä ei ole lainkaan (kuten Suomessa) ja keskimäärin ne ovat alle pari kilometriä (siellä missä niitä on). 

Joissakin tutkimuksissa väitetään, että esimerkiksi Pohjois-Dakotassa olisi  koko geologinen kerrostuma samassa esiintymässä, mutta tämä ei voi olla mitenkään mahdollista, koska kerrostuman paksuus on vain murto-osa vaaditusta. Tällä väittämällä tarkoitetaankin, että kerrostumassa esiintyy merkkejä kaikista nimetyistä aikakausista. Samoin on kaikkialla muuallakin missä esiintyy kaikki kymmenen eri aikakautta samassa paikassa - paksuus on hyvin pieni verrattuna laskemalla saatavaan vaadittuun paksuuteen. Ja näitä paikkoja on maapallolla vain 0.4% kokonaispinta-alasta, kun sen voisi olettaa olevan enemminkin sääntö kuin poikkeus. Kerrokset esiintyvä kuvan (yllä) mukaisesta vain ja ainoastaan oppikirjoissa.

Pohjois-Dakotan kerrostuman paksuus verrattuna vaadittuun paksuuteen.

Edellinen tarkoittaa, että yhdessä paikassa on vain pieni prosentti geologisen kerroksen paksuudesta havaittavissa. Miten sitten siitä rakennetaan oppikirjakuvan mukainen esimerkki ja saatetaan eri paikoissa olevat kerrokset järjestykseen? Indeksifossiilien avulla. Oletetaan, että tietty eliö eli vain tietyssä historian ajassa, joten se löytyy vain tietystä kohtaa geologista kerrosta. Kun tämä sama indeksifossiili löytyy kahdesta paikasta, oletetaan, että kysymys on samasta ajanjaksosta ja sovitetaan osin erilaiset kerrokset kohdilleen.

Indeksifossiileissa on samalla tapaa ongelmia kuin kerroksissa ylipäätään. Niin kuin tiedetään niin välillä eläimet vaihtava elinpaikkaa. Jotta todella voitaisiin luottaa indeksifossiilien avulla täsmättävään malliin, pitäisi paleontologien tuntea täydellisesti koko maapallon 3-ulotteinen fossiiliaineista. Tästä ollaan vielä kovin kaukana - maapallo on kovin iso. 

Esimerkki siitä miten fossiileja on monesti hautautuneena röykkiöiksi asti. 

Dinosaurusten löytyminen maan pintakerroksista perustellaan eroosiolla. Eroosion on siis pitänyt siirtää 30 km maata dinosaurusten päältä. Ja koska dinosaurukset ovat edelleen merenpinnan yläpuolella, niin vuorten olisi pitänyt olla tosi korkeita tai maan noustava kaikkialla koko ajan. Sade ja tuuli kuluttavat paljasta maata parhaimmillaan muutama millimetri vuodessa. Jatkuva maan kohoaminen ja eroosio pitäisi näkyä merenpohjissa, koska sadevesi kuljettaa maata sinne, mutta yllättäen siellä sedimenttikerrokset ovatkin paljon ohuempia kuin mantereilla.

Tämä taas korjataan sillä, että eroosiota ja maan kerrostumista on tapahtunut vuorotellen. Välillä alue on ollut merenpohjaa ja siihen on kerrostunut uutta maata ja välillä se on ollut paljasta ja eroosio on sitä kuluttanut. Mutta tätä ei taas tue fossiilit: tällöin pitäisi olla maa ja meri-eläimiä kerrostunut vuorotellen. Kaikki kuitataan sillä, että kun aikaa on miljoonia vuosia, niin epäloogisestakin tulee mahdollista. 

Toinen esimerkki fossiilien 'hautausmaasta'. Tätä ei selitä mikään muu kuin nopea hautautuminen ja yhtä aikainen fossiloituminen.

Havaintomateriaali luonnossa voidaan tulkita toisellakin tapaa, kuin mitä tässä mallissa on esitetty. Siinä on paljon oletuksia ja sellaista inhimillistä pohdintaa, että mitä olisi voinut tapahtua. Tässä kohtaa meillä on sama ongelma kuin historian tutkimisessa aina: emme pääse ajassa taaksepäin saamaan asiasta varmuutta. 

Tämä koko tarina hitaasti kerrostuvista geologisista kerroksista lähti liikkeelle 1700-luvun lopulla, kun Charles Lyell halusi kehittää vaihtoehtoisen geologisen mallin. Siihen asti maakerrostumia tulkittiin sen mukaan, että kerrokset olivat syntyneet 1 Mooseksen -kirjan kuvaamassa maailmanlaajuisessa vedenpaisumuksessa.

Tätä 'uutta' tarinaa on kehitelty pari sataa vuotta ja se kuulostaa yhtä uskottavalta, kuin Raamatun kieltäjille kuulostaa kuvaus vedenpaisumuksesta.

Yritän tuoda tähän asiaan näkyville havaintoaineistoa muutamalla kirjoiteuksella jatkossa, jotta jälleen jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Aina välillä minulta myös lipsahtaa tänne johtopäätöksiä omasta maailmankuvastani. Yritän jatkossakin värjätä ne tekstiosuudet vihreällä.