48. Näyttääkö maapallo vanhalta?

Monin paikoin maapalloa peittävät paksut sedimenttikivikerrokset. Sedimentti on kiveä, joka on muodostunut irtoaineksesta. Näiden sedimenttikerrosten alla on vulkaanista kiveä, peruskalliota.

Mistä tiedämme kuinka sedimenttikerrokset ovat muodostuneet? Sekulaari tiede väittää, että hitaasti vuosimiljoonien aikana. Pehmeä maa-aines kerrostunut ja kovettunut myöhemmin kovassa paineessa pitkien ajanjaksojen aikana.

Kuvassa alla näemme ensin oletetun rosoisen maanpinnan, jonka eroosio on syönyt epätasaiseksi. Jos tähän päälle kasautuisi uutta maata se voisi näyttää alemman mallin kaltaiselta. Uusi maa-aines olisi sekä jotenkin myötäillen laskeutunut vanhan päälle ja taas toisaalta eroosio olisi sitäkin kuluttanut. Rajapinta ei välttämättä olisi tällainen selkeä kuin kuva antaa ymmärtää, sillä kaikki tapahtuisi vähitellen ja rajapinnassa maa-ainekset helposti sekoittuisivat luonnonvoimien ansiosta.

Nyt kuitenkin havainnot eivät luonnossa tue tätä. Kaikki näyttää ennemminkin siltä, että maa-ainekset sedimenttikerroksissa ovat ensin kasautuneet hyvin tarkasti rajattuihin kerroksiin, jotka ovat viivasuoria (kuva alla). Sen jälkeen eroosio on leikannut siihen laaksoja ja muita muotoa.

Yllä olevan kuvan alemman mallin mukaiselta näyttää mm. kuuluisa Grand Canyon (kuvassa alla).

Sekulaari tiede väittää, että nämä muodostelmat ovat muodostuneet miljoonien vuosien aikana. Ja että kaksi kerrosta eivät välttämättä ole ajallisesti peräkkäisiä, vaan kerroksen välistä voi uupua miljoonia vuosia. Silti leikkauskohta on viivasuora, eikä siinä ole eroosion jälkiä. Ja silti leikkauskohdassa on fossiileja eli näiden fossiilien olisi pitänyt odottaa maakerrosta, joka peittäisi ne, pitkän aikaa (jolloin eliöt olisivat tuhoutuneet ennen fossiloitumista: http://mistametulemme.blogspot.fi/2017/11/47-dinosauruksen-luut-maan-pinnnalla.html).

Näitä viivasuoria kerroksia on kaikkialla maapallolla olevissa sedimenttikerroksissa.

Alla olevassa kuvassa näkyy viivasuoruus hyvin värin (materiaalin) vaihtumisen myötä.

St Helenin tulivuori purkautui vuosina 1980-1982. Purkausten yhteydessä kerrostuivat kuvassa (alla) näkyvät kerrokset nopeasti. Myöhemmin vesi ja muta kuluttivat siihen kanjonin muutamassa päivässä. Jo vuonna -82 kerrokset olivat kovaa kiveä. Tämä kaikki on voitu havaita ja kirjata ylös.

Tähän ei mennyt miljoonia vuosia ja kerrokset eivät kertyneet hitaasti vähitellen. Silti laboratoriot ajoittivat kiven iäksi 340 000 – 2.8 miljoona vuotta, kun todellinen ikä oli 4-6 vuotta. http://www.icr.org/article/remembering-mount-st-helens-35-years/

Tämä kuva myöskin ST Helenin kanjonista paljon myöhemmin, kun kasvillisuuskin oli jo vallannut sitä takaisin. Nämäkin kerrokset tulivat siis päivissä. Tästä on tuoreita silminnäkijätodisteita. Lopulta tiedämme totuuden vain, jos siitä on luotettavia havaintoja paikanpäältä.

Kuvassa alla on keskellä sedimenttikerroksia kivettynyt puunrunko, joka leikkaa kymmeniä ellei satoja tällaisia viivasuoria maakerroksia. Näitä tällaisia löytöjä on joka puolella maapalloa. Alla useampi kuva aiheesta. Ei ole mahdollista, että puu olisi kestänyt vähittäisen tuhansien tai miljoonien vuosien hautautumisen. Tämä on voinut tapahtua vain nopeasti. Mitä todennäköisemmin yhdellä kertaa.

Asia on varsin tuttu geologeille, vaikka ei juurikaan ole esillä. Tässä ote vanhasta geologian oppikirjasta.

Samalla tavalla on löydetty hautautuneita kiviä. Alla olevassa kuvassa näkyy hyvin, miten kivi on säilyttänyt terävät muotonsa, useiden kerrostumisten aikana.

Jos sedimenttikerrokset muodostuisivat hitaasti niin, että aina alempi kerros kovettuu kovaksi kiveksi paineen alla, niin alla olevan kuvan mukainen muodostelma ei olisi mahdollista. Kuten nähdään niin vuorijono on selvästi terävää eli vuorta johon eroosio ei ole vielä juurikaan vaikuttanut (eli nuorta) ja se on kovaa kiveä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin, että taipunut kohta on ollut vielä pehmeää 'muovailuvahaa', kun vuorijono on syntynyt ja taipuma tullut maan pintakerrokseen - ei siis syvälle, koska tätä ei ole eroosio tuonut näkyviin - eroosiota ei ole vielä juurikaan tapahtunut.

Kun kovaa materiaalia yritetään voimalla tuupata eteenpäin, se ei suinkaan taivu, vaan murtuu kuten tapahtuu aina ahtojäiden kohdalla (kuva alla).

Tässä alla olevassa kuvassa näkyy hyvin, miten muta ja muut sedimenttikerrokset ovat vuorotelleet, sitten taipuneet ja kovettuneet kaikki yhdellä kertaa.

Grand Canyonin kuuluisia muodostelmia on Horse Shoe kanjoni. Siinä joki tekee tyypillisen mutkan, joka lähemmin tarkasteltuna ei olekaan niin tyypillinen. Sekulaaritiede väittää, että joki on hitaasti miljoonien vuosien aikana kuluttanut kanjonin kuluttamalla joen pohjaa yhä syvemmälle ja vieden maata mukanaan.

Tähän on kuitenkin toinen selitysvaihtoehto. Sillä kun katsomme sitä tarkoin havaitsemme, että joen ulkokaarteet eivät ole kuluneet juurikaan, vaikka joki itsessään on kaivautunut syvälle.

Normaalisti joen pitäisi mendelöidä alla olevan kuvan mukaan ja syödä ulkokurvia kunnes se oikaisee vallin läpi ja joki alkaa virtaamaan suoraan. Tällaisia ei tämän joen mutkissa näy, vaan joki on syönyt uransa ikään kuin voimakkaasti alaspäin. Erityisen hyvin se näkyy yllä olevassa kuvassa ensimmäisessä sisäkurvissa oikealta. Jos joki olisi syönyt kiveä yhtä paljon vaakasuunnassa kuin pystysuunnassa pitäisi tämä sisäkurvi olla matala pitkältä matkalta osoittaen sen uoman, missä joki on kulkenut ennen kuin se on syönyt ulkokurvin nykyiselle paikalle eli kurvin olisi pitänyt siirtyä eteenpäin.

Toinen selitysvaihtoehto on, että joki on syntynyt nopeasti kun kiviaines on vielä osin ollut heikompaa. Tasangon päällä on ollut patoutunut järvi (kuva alla), joka on murtautunut luonnon muovaaman padon läpi ja syönyt matkallaan 'putouksen' etureunaa nopeasti, ehtimättä kuluttaa ulkokurveja suoriksi. Samalla veden virtaus on heikentynyt lopulta nykyisen kaltaiseksi virtaukseksi, jolla ei ole enää voimaa kuluttaa. Juuri tällaisen putouksen kohdalla veden kuluttava voima on suurimmillaan. Penger voi murtua kilometrikaupalla yhdessä viikossa.

Uniformitarianismi lähtee siitä, että sedimenttikerrokset ovat laskeutuneet hitaasti vuosimiljoonien aikana kutakuinkin paikallaan olevassa vedessä. Mutta tämänkään ei tarvitse olla näin - vesi on harvoin paikallaan. Jopa merissä on lujaa kulkevia virtauksia kaikkialla. Virtauksessa sedimenttikerrokset eivät tarvitse miljoonia vuosia kerrostuakseen. Virtaava vesi kerrostaa sitä nopeasti ja useita kerroksia samalla kertaa!

Erikokoisilla kappaleilla, hiekanmurusilla,  on luontainen taipumus  muodostaa kerroksia virtauksissa. Isommat kappaleet keräytyvät yhteen kerrokseen ja pienemmät toiseen. Alla olevan kuvan mukaisesti. Veden virtauksen nopeuden ja maa-aineksin vaihdellessa kerrokset vaihtelevat. Vanhin kerros ei olekaan alimmaisena, vaan vanhin on virtauksen ylävirran puolella.

Tässä videossa näkyy prosessi hyvin: Experiments in Stratification

Tässä vielä laboratorio esimerkki samasta: Sedimentary layers in the Laboratory

Tiede ja varsinkin sen evoluutioperusteinen haara nojaa vahvasti uniformitarianismin käsitteeseen. Sen mukaan nykyisyys on avain menneisyyteen. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyisin havaitut prosessit ovat jatkuneet miljoonia vuosia samanlaisina. Joitakin paikallisia katastrofeja sallitaan, mutta missään nimessä ei sellaista maailmanlaajuista katastrofia, joka olisi vaikuttanut geologiaan tai fossiileihin kaikkialla. Tämä on täysin (epä)pyhä asia ja siitä ei voida edes keskustella.

Samaan aikaan voidaan todeta, että Marsissa on tapahtunut jotain katastrofaalista kuten vedenpaisumus, mutta maassa tämä ei ole ollut mahdollista. Marsissa se on yhtä hyvin havaittavissa kuin maassakin, mutta koska siellä ei ole elämään, niin sen mahdollisuus sallitaan. Maassa sitä ei sallita, koska se yksiselitteisesti poistaisi evoluution mahdollisuuden kehittää maaeläimet meren eläimistä - aikaa ei olisi riittävästi (tosin mikään aika ei siihen riittäisikään).

Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä siitä, kuinka hyvin tiede selittää yllä luetellut moninaiset kuvat. Selvästikään kaikki ei ole niin kuin oppikirjat meille kertovat.