Genetiikkaa
käsittelevissä artikkeleissa olen pyrkinyt antamaan lyhyitä esimerkkejä siitä,
että DNA:ssa on tietoa, siinä kuin jossain kirjassa tai tekstissä ylipäätään. Ja, että
solun tietojenkäsittelyprosessi on eri kuin solun aineenvaihduntaprosessi.
Aineenvaihdunnassa otetaan vastaan energiaa ja muutetaan se rakenteiksi ja
toiminnaksi, mutta vastaanotettu energia ei kerro millaisiksi rakenteiksi tai
toiminnaksi se pitäisi muuttaa. Tämä tieto tulee solun sisältä DNA:lta.
DNA on
tietopankki, joka kertoo, miten energiaa vastaanotetaan ja miten se muutetaan. Soluun
voidaan jopa vaihtaa tämä tietopankki ja sen jälkeen solu alkaa toteuttamaan
uuden tiedon mukaisia operaatioita.
DNA:ssa on
karkeasti jaotellen kahdenlaista informaatiota: rakennusohjeita ja
tietojenkäsittelyn logiikkaa. Otan keksityn esimerkin rakennusohjeista.
Ohjeiden mukaisesti rakennetun koneen näet alla (yksi pallo vastaa yhtä
aminohappoa eli kolmea nukleotidia, tikapuiden puolaa DNA:ssa).
Jos nyt
tähän keksittyyn proteiinikoneeseen tulee itsestään mutaatioiden avulla
telaketjut alle akseleineen ja käyttömoottoreineen niin, että:
- DNA:ssa on nämä uudet ohjeet ja että
- tämän jälkeen tämä proteiinikone pystyy toteuttamaan uuden hyödyllisen toiminnon, esimerkiksi liikkumaan kohteeseen, johon liittää uuden molekyylin,
- joka toimenpiteenä on hyödyllinen ei pelkästään solulle itselleen, vaan kaikille naapurisoluille, kyseisistä soluista muodostuneelle elimelle
- ja sitä kautta tekee koko eläimestä kehittyneemmän, monimutkaisemman ja paremmin järjestäytyneemmän,
niin
voimme sanoa melko varmasti, että
- on syntynyt uutta informaatiota,
- josta on syntynyt uusi hyödyllinen rakenne,
- jota ei ole ollut olemassa aikaisemmin jossain toisessa paikassa,
- ja tästä kokonaisuudesta on aiheutunut kehitystä.
Insinöörille
ainakin tämä olisi selkeä merkki tiedon lisääntymisestä.
Tämä edellä kuvattu olisi selkeä todiste evoluutiosta. Tätä ei kuitenkaan koskaan ole tieteessä havaittu. Tähän asti on vain havaittu, että on
tällaisia koneita. Ja sitten on havaittu, että on tapahtunut muutoksia
satunnaisesti, esimerkiksi kolme nukleotidiä häviää eli yksi aminohappo katoaa. Ja
tästä seuraa esimerkiksi, että koneen työvarsi lyhenee eikä se enää pysty suorittamaan
alkuperäistä tehtävää (muutamassa harvassa tapauksessa on havaittu, että se voi
suorittaa jonkun toisen tehtävän mutaation jälkeen).
Kyseessä
on siis merkityksellisen tiedon korruptoituminen eli väheneminen, ei kehittyminen, ja todennäköisesti tästä
korruptoitumisesta seuraisi sairaus ja jos se tapahtuisi sukusoluissa, se olisi
perinnöllinen sairaus. Ja näitähän me nähdään jo satoja tuhansia ihmiselläkin. Todellinen esimerkki tästä on tämän artikkelin lopussa olevassa videossa.
Evoluutio-oppi kuitenkin kaikista havainnoista huolimatta nojaa näihin satunnaisiin mutaatioihin ja luonnonvalintaan mekanisminä uuden geneettisen informaation luontiin.
Me myös
tiedämme, että eläimet sopeutuvat muuttuneisiin olosuhteisiin. Darwinkin jo
aikoinaan havaitsi, että sirkkujen nokan paksuus vaihteli sen mukaan kuinka
kuivaa oli. Jos mutaatiot vain hajottavat perimää, niin mikä sitten saa eläimet
sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin?
Ihmiset,
niin kuin eläimet ja kasvitkin, pääasiassa lisääntyvät suvullisen lisääntymisen
kautta. Siinä tapahtumassa perimme molemmilta vanhemmiltamme samat geenit. Nämä
samat geenit suorittavat samoja operaatioita, joten elääksemme meidän ei
tarvitse käyttää niitä molempia. Tästä seuraa, että meillä on paljon perimää,
jota emme käytä, mutta voimme antaa jälkipolville.
Tämän
lisäksi DNA:ssa on 'kytkimiä', jotka ovat sammuttaneet geenejä. Emme siis käytä
näitäkään geenejä, DNA sekvenssejä. Näit kytkimiä ohjaavat eri tapahtumat. Kun
kytkin laitetaan päälle tai pois päältä, ei DNA:n sekvensseissä, perimässämme,
tapahdu mitään muutosta. Erityisesti kun kytkin laitetaan päälle, kaikki se
tieto, jota tämän jälkeen geenistä luetaan, oli jo olemassa. Uutta tietoa ei
syntynyt.
Se
mekanismi, miten näitä kytkimiä käskytetään eli asetellaan päälle ja pois
päältä, on kuumeisen tutkimuksen kohteena. Tätä kokonaan uutta DNA:n
sekvenssien ulkopuolista tietokerrosta kutsutaan epigenetiikaksi
(ulkopuoliseksi geeniksi). Lähes viikoittain tulee uusia tieteellisiä
tutkimustuloksia, joissa on uusia havaintoja miten ja missä epigenetiikka
toimii. Yhdestä olen jo kertonut: silmätön luolakala.
Nämä uudet tutkimustulokset alkavat yhä selkeämmin osoittamaan, että
mutaatiot ja luonnonvalinta eivät saa aikaiseksi kaikkea sitä muuntelua, mitä
havaitsemme luonnossa tapahtuvan. Mutaatiot vain rikkovat ja rikkoutuneita
geenejä valitsemalla ei mikään kehity ja geneettinen informaatio ei lisäänny.
Ja taas toisaalta luonnonvalinta ei pystyisikään havaitsemaan pieniä hitaita
muutoksi, sillä ne hukkuisivat kaikkeen siihen kohinaan, mitä luonnossa
muutenkin on menossa (aiheesta lisää täällä).
Sen sijaan epigenetiikalla tapahtuvat ilmiasun muutokset ovat isoja ja nopeita - muutamassa sukupolvessa tapahtuvia uusien rakenteiden ilmestymisiä eliöille. Täysin siis evoluutio-opin vastaisia muutoksia: mutaatiota ja luonnonvalinta eivät mitenkään muutamassa sukupolvessa voisi tuottaa tuhansia ja taas tuhansia nukleotideja ja niistä proteiineja, jotka toimivat täysin suunnitellusti eliön bioprosesseissa. Epigenetiikan avulla tämä on kuitenkin helppo ymmärtää, koska ei tarvita hidasta vähittäistä DNA:n geenisekvenssien muutosta, sillä kaikki informaatio oli jo valmiina DNA:ssa. Ulkoiset tekijät, epigeneettinen ohjaus, vain otti jo olemassa olevan informaation käyttöön. Tämä ulkoinen informaatiokerros 'tiesi' mitkä geenit missäkin pitää laittaa päälle ja mitkä pois päältä tietyissä olosuhteissa.
Metyyliryhmä on yksi epigeneettisistä kytkimistä. |
Tämä sama
mekanismi toimii alkion kehittyessä ihmiseksi. Hedelmöityksen jälkeen on vain
yksi solu, joka alkaa jakautumaan. Jokaisessa jakautumisen kautta syntyneessä
solussa on siten sama DNA sekvenssi. Kuitenkin pian solut alkavat
erikoistumaan. Tätä erikoistumista ohjataan epigeneettisillä kytkimillä. Eri
solutyypeissä eri DNA:n alueet sammutetaan ja aktivoidaan. Epigeneettinen
tietokerros ohjaa tätä ja muodostaa solujen 'internetin', joka välittää
naapurisoluille tiedon, mihin niiden pitää erikoistua.
Jäljellä jää vain kysymys: mistä epigeneettinen tietokerros tietää, mitä se tekee? Miten se tuntee DNA:n sisällön ja miten se saa ymmärrystä ympäristöstä ja oppii siitä? Miten se osaa yhdistää itsensä tiettyyn DNA:n jaksoon eli että tämä ympäristötekijä tarkoittaa, että tämä geeni pitää laittaa päälle?
Tulevissa artikkeleissa esimerkkien kautta yritän kertoa tarkemmin, mistä on kysymys ja miksi tämä on yksi tieteessä tapahtuvista suurista mullistuksista, joka jälleen osoittaa, ettei mitään evoluutiota, kehittymistä, tapahdu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti