54. Neandertalin luolamiehellä nykyihmisen DNA ja silti erilainen luusto - epigeneettistä muuntelua jälleen

Olemme jo lähes kymmenen vuotta tienneet, että neandertalin ihmisen ja nyky-ihmisen geenit ovat samat ja DNA-sekvenssitkin hyvin lähellä toisiaan, vain prosentin osien eroja eli ovat lähes yhtä lähellä toisiaan, kuin kahden eri nykyisin elävän ihmisen DNA:kin on. (Katso lisää  täältä: http://mistametulemme.blogspot.fi/2017/08/37-kivikausi-ja-luolamies-totta-vai.html )

Tällä perusteella kysymyksessä on siis täysi nykyihminen eikä mikään luolamies. Fossiililöydöt kuitenkin osoittavat, että he erosivat joiltakin osilta merkittävästikin nykyihmisen ulkomuodosta. Miten tämä on mahdollista?

Vasemmalla nyky-ihmisen kallo ja oikealla neanderthalin ihmisen kallo. 

Jälleen vastaan tulee epigeneettinen säätely kuten seuraava tutkimus paljastaa (http://science.sciencemag.org/content/344/6183/523 ). Tutkijat vertailivat epigenetiikkaa tämän aikaisemmin eläneen ihmisen ja nykyihmisen välillä ja havaitsivat, että sadoissa kohdin nykyihmisellä on kytkimet siellä, missä neadnertalin ihmisellä ei ollut ja taas toisinpäin. Monet näistä kytkinten eroavaisuuksista olivat juuri alueilla, jotka säätelevät geenejä, jotka määrittelevät luuston kasvua. Tutkimus siis antaa ymmärtää, että geneettisesti olemme täysin samoja, mutta aktivoituna on osin eri geenit.

Saman eläinlajin luusto voi vaihdelle ihan yhtä paljon kuin niiden ulkonäkö muutenkin. Tiedämme tämän mm. koirista. Siksi fossiililuista ei kovin paljoa voi päätellä sukulaisuudesta.

Koirien kalloja. 

Mitä ilmeisemminkin neandertalinihminen eli olosuhteissa, joissa selviytyminen vaati hieman erilaista toimintakykyä kuin nykyisin. Lämpötilan on arveltu olevan yksi merkittävä tekijä, koska nykyäänkin voidaan havaita kylmässä eläville kansoille kasvavan vankkarakenteisemmat luut. Lisäksi monia neandertalinihmisen piirteitä aina välillä tulee vastaan nykyihmisissäkin (Katso lisää: http://mistametulemme.blogspot.fi/2017/07/32-kaikki-luolamiehet-loydettiin.html).

Neandertalin ihmisen ulkomuoto syntyi jo olemassa olevan geneettisen tiedon etukäteen ohjelmoidulla ohjauksella. Luonnonvalinta ei siis muunnellut ihmistä, vaan ihminen sopeutui muuttuneisiin olosuhteisiin itse jo olemassa olevien DNA:n geenisekvenssien tietojen avulla. Nykyihminen sisältää kaiken tämän tiedon yhä vieläkin ja sopivilla kytkimillä ne saataisiin toimimaan ja ihmisen ulkomuoto saataisiin näyttämään samalta kuin neandertalinihminen aikoinaan.

Tässä artikkelissa on asiasta lisää (https://www.reuters.com/article/us-science-neanderthals-dna/brutish-and-short-dna-switch-sheds-light-on-neanderthals-idUSBREA3G1XD20140417)

Siinä mainitaan mm. seuraavaa:

Calling the work “pioneering,” and “a remarkable breakthrough,” paleoanthropologist Chris Stringer of the Natural History Museum in London said in an interview that the HOXD gene finding “may help to explain how these ancient humans were able to build stronger bodies, better adapted to the physical rigors of Stone Age life.”

Kutsuen työtä "pioneerityöksi" ja "merkittäväksi läpimurroksi" paleoantropologi Chris Stringer Lontoon Luonnonhistoriallisesta Museosta sanoi haastattelussa, että HOXD geenin löytö "voi auttaa selittämään miten nämä muinaiset ihmiset pystyivät rakentamaan vahvemmat ruumiit, sopeutuen paremmin kivikauden fyysisiin vaatimuksiin."

Tässäkään tapauksessa ei siis ollut kysymys kehittymisestä, mutaatioista, luonnonvalinnasta tai evoluutiosta. Sopeutuminen tapahtui olemassa olevan geneettisen tiedon avulla etukäteen ohjelmoidusti. Keho pystyi aistimaan olosuhteiden haasteellisuuden ja 'tiesi' mitä geenejä pitää ottaa käyttöön, jotta olosuhteissa selviydytään. Muutos todennäköisesti tapahtui nopeasti muutamassa sukupolvessa - ei tuhansien tai kymmenien tuhansien vuosien aikana. Tämä on myös yksi syy, miksi ei vähittäistä muuntelua havaita fossiilirekisterissä.

 

DNA on staattinen perimän kuvaus, kun taas epigeenit, kuvassa microRNA 'pilvi', ovat dynaamisia tilanteen mukaan vaihtuvia geneettisiä ohjaajia, jotka periytyvät, mutta myös aktivoituvat muilla keinoin.

Tämä epigeneettinen tieto on ikäänkuin toinen kerros geneettistä informaatiota DNA sekvenssien päällä. Siinä risteilevät mm. erilaiset microRNA:t ja metyyliryhmät, jotka säilyttävät sitä tietoa, mitä missäkin DNA:n kohdassa tapahtuu. Jossakin päin ihmistä on kyvykkyys rakentaa näitä miRNA ketjuja olosuhteiden muuttuessa ja vaikka tätä mekanismia ei vielä tietääkseni tunneta tarkoin, niin tarvitaan nimen omaan yhteys aisteista geenien päälle kytkemiseen tai vaimentamiseen. Kuvassa yllä arvuutellaan, että aivoillakin olisi tässä osuutensa, mutta yhtä hyvin muutkin elimet voivat reakoida muutoksiin ja tuottaa tarvittavia miRNA ketjuja. RNA-jaksot rakennetaan DNA:n avulla, mutta ei välttämättä samassa solussa tai edes samassa eliössä, missä niitä käytetään. Ne muodostavat ikään kuin eliön Internetin.

Mielestäni tällaiset mekanismit eivät voi syntyä satunnaisten tapahtumien toimesta, koska jonkun ulkopuolisen tekijän pitäisi kertoa, mitkä miRNA-'objektit' vastaavat mitäkin DNA:n kohtaa. Tähän tarvitaan ulkopuolinen 'ohjelmoija', joka tietää tämän vastaavuuden. Käytännön tasolla tiedetään, että miRNA:n 'osoite' osuuden pitää vastata DNA:n tai sen RNA:n, mitä se vaimentaa, nukleotidisekvenssiä. Eli yhteys lopulta syntyy kun kaksi osoitetta kohtaavat toisensa. Mutta sitä ei tieteen keinoin tiedetä, mikä alunperin on saanut aikaan tämän vastaavuuden. Sattuma ei voi sitä selittää, koska todennäköisyys vastaavuuden löytämiseen vaatisi niin monta kokeilu, että mikään kuviteltavissa oleva aika ei vain riittäisi. Poissulkemisen avulla (sattuma = ei-tekijää) jäljelle jää se toinen mahdollinen vaihtoehto: toiminnolla on tekijä.