Olemme
saaneet lukea uutisia useamman kerran lähiaikoina siitä, että eliölajit kautta
rintaman ovat vähentymässä. Satakunnan Kansakin kirjoittaa 9.3.2019 sivulla 19,
että kolmasosa suomen lintulajeista ja selkärankaisista on uhanalaisia.1 Samalla kerrotaan, että tämä suuntaus on
kasvava eli uhanalaisia lajeja tulee koko ajan lisää, eikä uusia lajeja synny
samassa määrin tätä aukkoa paikkaamaan.
Suurimmaksi
syyksi kerrotaan, että niiden elinympäristöt vähenevät ihmisen toiminnan vuoksi. Koska maa-ala ei ole
mihinkään vähentynyt, pitäisi sanoa, että elinympäristöt muuttuvat, eivät
varsinaisesti vähene.
Juttu
perustuu Suomen ympäristökeskuksen juuri julkaisemaan tutkimukseen. Sitä
lukemalla saa hieman laajemman kuvan:
"Lajien uhanalaistuminen jatkuu kaikissa
elinympäristöissä
Nopeinta uhanalaistuminen on tuntureilla, soilla, vesissä ja
kallioilla. Niiden lajistossa on tapahtunut vain yksittäisiä muutoksia
parempaan... Enemmistö uhanalaisista lajeista elää metsissä ja perinneympäristöissä ... [missä] uhanalaistuminen on kokonaisuutena hitaampaa kuin tuntureilla ja soilla. Metsissä ja perinneympäristöissä elää eniten lajeja, mikä osaltaan selittää uhanalaisten lajien suurta määrää."2
Evoluutio-opin
vanha selitys on ollut, että lajiutuminen vie pitkään ja samoin sopeutuminen. Siksi lajeja kuolee, kun olosuhteet muuttuvat tätä nopeammin.
Tiede on
kuitenkin edennyt niin, että on havaittu uusien lajien syntyvän nopeasti, jopa
kahdessa sukupolvessa kuten kuuluisien Darwinin sirkkujen tapauksessa.3
Miksi lajit eivät sopeudu?
Mikä sitten selittää sen ristiriidan, että nykylajit eivät tarvittaessa sopeudu muuttuneisiin
olosuhteisiin, vaan kuolevat sukupuuttoon,
mutta taas toisaalta uusia lajeja on havaittu syntyvän jopa parissa
sukupolvessa? Tarjolla on sekä kilpailua että mahdollisuuksia eli valintapainetta, mutta
suuressa mitassa lajit vain kuolevat sukupuuttoon eivätkä muutu ja sopeudu ja elinympäristö jää autioksi.
Luonnonvalinta
toimii, mutta evoluutio ei toimi. Elinkelvottomat lajit kuolevat, mutta uusia
ei kehity. Onko tähän selitystä?
Populaatiogenetiikka
Tämän
ymmärtääksemme meidän on kurkistettava vaikeaan alueeseen nimeltä
populaatiogenetiikka. Se selittää, että kun suuremmasta populaatiosta lähtee
pienempi joukko ja ne perustavat uuden populaation, niin geneettinen
monipuolisuus (diversiteetti) vähenee pullonkaulailmiöksi kuvatussa
tapahtumassa.
Tämän kautta syntyy uusia lajeja, nykymääritelmän mukaan, koska
kun tämä tapahtuu riittävän monta kertaa peräkkäin, uusimman populaation
yksilöt eivät enää lisäänny vanhimman kanssa. (Lajiutumiseen vaikuttavat myös muut tekijät, kuten haitalliset mutaatiot.)
Jos uusi
populaatio matkaa uudelle seudulle, sen pitää sopeutua uuteen ympäristöön. Tai
jos tapahtuu jokin katastrofi ja jäljelle jää vain vähän yksilöitä olosuhteiden
muuttuessa, on niidenkin sopeuduttava. Tätä on havaittu tapahtuvan monet
kerrat, mutta yhä vähenevässä määrin nykyisin.
Tämä
kyvykkyys sopeutua vähenee jokaisessa pullonkaulassa, koska jokaisessa uudessa
alipopulaatiossa on aina vain vähemmän geneettistä moninaisuutta ja lopulta
kaikki yksilöt ovat kovin samanlaisia.
|
Vasemmalla alkuperäinen populaatio, jossa on paljon variaatioita. Pullonkaulan kautta (keskellä) vain muutama yksilö perustaa uuden populaation, jossa perimä on alkuperäisen alijoukko (oikealla). |
Epigenetiikka4 ohjaa eliöiden sopeutumista.
Epigenetiikka tässä yhteydessä tarkoittaa, että aistihavaintoihin perustuvien signaalien avulla eliöt alkavat
käyttää perimänsä, DNA:n, eri osuuksia pystyäkseen elämään muuttuneissa
olosuhteissa. Tästä nopeasta sopeutumisesta epigenetiikan avulla on tutkittuja esimerkkejä kuten
Italian seinäliskojen tapaus5.
Evoluutio ei toimi
Nämä uutiset
siis hyvin kertovat, että sellainen lajien kehittymien eli evoluutio, jota
kouluissa opetetaan, ei toimi käytännössä. Lajit eivät kehity ja sopeudu nopeasti satunnaisten mutaatioiden
avulla, vaan kuolevat sukupuuttoon. Sen sijaan sopeutuminen tapahtuu olemassa olevan geneettisen informaation ja sitä
ohjaavan epigeneettisen säätelyn avulla.
Kun tämä olemassa oleva geneettinen
informaatio aikojen kuluessa pullonkaulojen kautta köyhtyy köyhtymistään, ei
sopeutumiseen siis enää ole varastossa geneettisiä ohjeita ja laji kuolee
sukupuuttoon.
Vaikka olosuhteissa, kuten tuntureilla tai kallioilla, ei edes tapahtuisi merkittäviä muutoksia, pullonkaulojen ja geneettisen rappeutumisen (haitalliset mutaatiot) kautta lajien elinvoima vähenee.
Koko tämä
kehityskulku ja epigeneettiset mekanismit todistavat, että geneettistä informaatiota oli alussa enemmän kuin
nykyisin ja että diversiteettipotentiaalia oli alussa enemmän kuin nykyisin. Eliökunnan
rappeutuminen ja sukupuuttoon kuoleminen on siis osaksi geneettistä, ei
pelkästään ihmisestä johtuvaa olosuhteiden muuttumista.
Raamattu
sanoo tästä lajien katoamisesta näin:
Luomakunta on näet alistettu katoavaisuuden valtaan,
ei omasta tahdostaan vaan alistajan,
kuitenkin sen toivon varaan,
että itse luomakuntakin vapautetaan turmeluksen orjuudesta
Jumalan lasten kirkkauden vapauteen.
(RK: Room. 8:20-21)
Viitteet:
- https://www.satakunnankansa.fi/a/201499019?c=1528874183846
- Lisää lajien
uhanalaisuudesta: https://www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Tiedotteet/Uusi_arvio__joka_yhdeksas_Suomen_eliolaj(49501)
- http://science.sciencemag.org/content/359/6372/224
- Lisää
epigenetiikasta: http://mistametulemme.blogspot.com/2018/04/61-eliot-muuntelevat-epigeneettisesti.html
- Seinäliskosta
erityisesti: http://mistametulemme.blogspot.com/2018/03/56-liskot-sopeutuvat-hyper-nopeasti-ei.html