Lajit vähentyvät - mitä on tapahtumassa?

Olemme saaneet lukea uutisia useamman kerran lähiaikoina siitä, että eliölajit kautta rintaman ovat vähentymässä. Satakunnan Kansakin kirjoittaa 9.3.2019 sivulla 19, että kolmasosa suomen lintulajeista ja selkärankaisista on uhanalaisia.1 Samalla kerrotaan, että tämä suuntaus on kasvava eli uhanalaisia lajeja tulee koko ajan lisää, eikä uusia lajeja synny samassa määrin tätä aukkoa paikkaamaan.

Suurimmaksi syyksi kerrotaan, että niiden elinympäristöt vähenevät ihmisen toiminnan vuoksi. Koska maa-ala ei ole mihinkään vähentynyt, pitäisi sanoa, että elinympäristöt muuttuvat, eivät varsinaisesti vähene.

Juttu perustuu Suomen ympäristökeskuksen juuri julkaisemaan tutkimukseen. Sitä lukemalla saa hieman laajemman kuvan:

"Lajien uhanalaistuminen jatkuu kaikissa elinympäristöissä

Nopeinta uhanalaistuminen on tuntureilla, soilla, vesissä ja kallioilla. Niiden lajistossa on tapahtunut vain yksittäisiä muutoksia parempaan... Enemmistö uhanalaisista lajeista elää metsissä ja perinneympäristöissä ... [missä] uhanalaistuminen on kokonaisuutena hitaampaa kuin tuntureilla ja soilla. Metsissä ja perinneympäristöissä elää eniten lajeja, mikä osaltaan selittää uhanalaisten lajien suurta määrää."2

Evoluutio-opin vanha selitys on ollut, että lajiutuminen vie pitkään ja samoin sopeutuminen. Siksi lajeja kuolee, kun olosuhteet muuttuvat tätä nopeammin. 

Tiede on kuitenkin edennyt niin, että on havaittu uusien lajien syntyvän nopeasti, jopa kahdessa sukupolvessa kuten kuuluisien Darwinin sirkkujen tapauksessa.3 

Miksi lajit eivät sopeudu?

Mikä sitten selittää sen ristiriidan, että nykylajit eivät tarvittaessa sopeudu muuttuneisiin olosuhteisiin, vaan kuolevat sukupuuttoon, mutta taas toisaalta uusia lajeja on havaittu syntyvän jopa parissa sukupolvessa? Tarjolla on sekä kilpailua että mahdollisuuksia eli valintapainetta, mutta suuressa mitassa lajit vain kuolevat sukupuuttoon eivätkä muutu ja sopeudu ja elinympäristö jää autioksi.

Luonnonvalinta toimii, mutta evoluutio ei toimi. Elinkelvottomat lajit kuolevat, mutta uusia ei kehity. Onko tähän selitystä?

Populaatiogenetiikka 

Tämän ymmärtääksemme meidän on kurkistettava vaikeaan alueeseen nimeltä populaatiogenetiikka. Se selittää, että kun suuremmasta populaatiosta lähtee pienempi joukko ja ne perustavat uuden populaation, niin geneettinen monipuolisuus (diversiteetti) vähenee pullonkaulailmiöksi kuvatussa tapahtumassa. 

Tämän kautta syntyy uusia lajeja, nykymääritelmän mukaan, koska kun tämä tapahtuu riittävän monta kertaa peräkkäin, uusimman populaation yksilöt eivät enää lisäänny vanhimman kanssa. (Lajiutumiseen vaikuttavat myös muut tekijät, kuten haitalliset mutaatiot.)

Jos uusi populaatio matkaa uudelle seudulle, sen pitää sopeutua uuteen ympäristöön. Tai jos tapahtuu jokin katastrofi ja jäljelle jää vain vähän yksilöitä olosuhteiden muuttuessa, on niidenkin sopeuduttava. Tätä on havaittu tapahtuvan monet kerrat, mutta yhä vähenevässä määrin nykyisin.

Tämä kyvykkyys sopeutua vähenee jokaisessa pullonkaulassa, koska jokaisessa uudessa alipopulaatiossa on aina vain vähemmän geneettistä moninaisuutta ja lopulta kaikki yksilöt ovat kovin samanlaisia. 

Vasemmalla alkuperäinen populaatio, jossa on paljon variaatioita. Pullonkaulan kautta (keskellä) vain muutama yksilö perustaa uuden populaation, jossa perimä on alkuperäisen alijoukko (oikealla).

Epigenetiikka4 ohjaa eliöiden sopeutumista. 

Epigenetiikka tässä yhteydessä tarkoittaa, että aistihavaintoihin perustuvien signaalien avulla eliöt alkavat käyttää perimänsä, DNA:n, eri osuuksia pystyäkseen elämään muuttuneissa olosuhteissa. Tästä nopeasta sopeutumisesta epigenetiikan avulla on tutkittuja esimerkkejä kuten Italian seinäliskojen tapaus5.

Evoluutio ei toimi

Nämä uutiset siis hyvin kertovat, että sellainen lajien kehittymien eli evoluutio, jota kouluissa opetetaan, ei toimi käytännössä. Lajit eivät kehity ja sopeudu nopeasti satunnaisten mutaatioiden avulla, vaan kuolevat sukupuuttoon. Sen sijaan sopeutuminen tapahtuu olemassa olevan geneettisen informaation ja sitä ohjaavan epigeneettisen säätelyn avulla. 

Kun tämä olemassa oleva geneettinen informaatio aikojen kuluessa pullonkaulojen kautta köyhtyy köyhtymistään, ei sopeutumiseen siis enää ole varastossa geneettisiä ohjeita ja laji kuolee sukupuuttoon. 

Vaikka olosuhteissa, kuten tuntureilla tai kallioilla, ei edes tapahtuisi merkittäviä muutoksia, pullonkaulojen ja geneettisen rappeutumisen (haitalliset mutaatiot) kautta lajien elinvoima vähenee.

Koko tämä kehityskulku ja epigeneettiset mekanismit todistavat, että geneettistä informaatiota oli alussa enemmän kuin nykyisin ja että diversiteettipotentiaalia oli alussa enemmän kuin nykyisin. Eliökunnan rappeutuminen ja sukupuuttoon kuoleminen on siis osaksi geneettistä, ei pelkästään ihmisestä johtuvaa olosuhteiden muuttumista.

Raamattu sanoo tästä lajien katoamisesta näin:

Luomakunta on näet alistettu katoavaisuuden valtaan,

ei omasta tahdostaan vaan alistajan,

kuitenkin sen toivon varaan,

että itse luomakuntakin vapautetaan turmeluksen orjuudesta

Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. 

(RK: Room. 8:20-21)

Viitteet:

1. https://www.satakunnankansa.fi/a/201499019?c=1528874183846
2. Lisää lajien uhanalaisuudesta: https://www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Tiedotteet/Uusi_arvio__joka_yhdeksas_Suomen_eliolaj(49501)
3. http://science.sciencemag.org/content/359/6372/224
4. Lisää epigenetiikasta: http://mistametulemme.blogspot.com/2018/04/61-eliot-muuntelevat-epigeneettisesti.html
5. Seinäliskosta erityisesti: http://mistametulemme.blogspot.com/2018/03/56-liskot-sopeutuvat-hyper-nopeasti-ei.html