Uusi teoria: Solun täytyi syntyä kerralla

Elämän synnystä on monta tieteen hypoteesia, mutta ei yhtään onnistunutta koetta. Tutkijat eivät ole koskaan onnistuneet luomaan elämää laboratoriossa - ei alkeellisintakaan. Solu on hyvin monimutkainen kuin miljoonakaupunki pienoiskoossa1.

 

Tähän asti kaikki tutkijat ovat lähteneet siitä, että elämä on syntynyt vähitellen ns. Darwinististen prosessien avulla: joko ensin proteiinikoneet tai sitten RNA/DNA eli tietovarasto. Mitä enemmän tutkijat oppivat solusta ja sen monimutkaisista pienistä nanokoneista sitä enemmän usko alkaa horjumaan. Solu ei voi syntyä vähitellen askel kerrallaan.

 

Erityisen ongelmallista solun syntyminen on, koska se ympäristö, missä sen pitäisi elää, on sen koneistolle hyvin vihamielinen. UV-säteily, vesi, happi ja lämpö ovat kaikki myrkkyä DNA:lla ja RNA:lle. Siksi solu tarvitsee suojakseen solukalvon, jonka pitää myös syntyä samalla kun solun aineenvaihdunta ja tietojenkäsittely syntyy. Tietojenkäsittely toimii ATP-energiamolekyyleillä, joita aineenvaihdunta tuottaa nanokoneilla, jotka solu rakentaa tietojenkäsittelyn ohjeiden avulla.

 

Kirjoitin aiheesta aikaisemmin tietojenkäsittelyn kannalta: tietojenkäsittelyn eri toiminnot eivät voi syntyä toisistaan riippumatta ja vaiheittain, vaan niiden on tultava olemaan yhdessä hetkessä:

 

• jollei ole tiedon lähettäjää, kuuntelija ei kuule mitään,
• jollei ole sovittua koodia, viestinnän tahot eivät ymmärrä toisiaan,
• jollei ole takaisin kytkentää, lähettäjä ei tiedä, että viesti meni johonkin,
• jollei ole lukijaa, tietoa ei käytetä,
• jollei ole kirjoittajaa, ei ole tietoa,
• Ennen kaikkea, jollei jokainen osapuoli puhu samaa kieltä, käytä samaa DNA:n A, T, G, C koodauskieltä, ei tapahdu tietojenkäsittelyä ja elämää ei ole olemassa.2

 

Nyt New Scientist kirjoittaa uudesta teoriasta, joka selittää solun syntyä kertaluontoisena tapahtuma. Se käyttää tästä nimeä kemiallinen alkuräjähdys (chemical big bang).3 Kuulostaa tutulta - eikö? 

Silloin kun logiikka loppuu apuun tulee räjähdys.

 

Jo ennen solun syntymistä pitää olla olemassa jotain muuta - mitä? Se käy selville tästä videosta: 

Viitteet:

1. Solu, miljoonakaupunki pienoiskoossa: https://mistametulemme.blogspot.com/2016/10/3-miljoonakaupunki-pienoiskoossa.html
2. Solun tietojenkäsittelyn synnystä: https://mistametulemme.blogspot.com/2020/03/luonnolla-ei-ole-kykya-synnyttaa-solua.html
3. New Scientist lehden artikkelin suomenkielinen versio: https://tekniikanmaailma.fi/miten-elama-maassa-alkoi-jotkut-tutkijat-ovat-alkaneet-liputtaa-kaikki-kerralla-teorian-puolesta

Herättivätkö tutkijat eloon 100 miljoona vuotta vanhoja bakteereja?

Heinäkuussa julkaistiin tutkimus, jossa tutkijat olivat kairanneet 75 metriä syvälle merenpohjaan ja tehneet kokeen siitä olisiko siellä vielä elämää olemassa. Ihmetyksekseen he totesivat löydettyjen bakteerien lähteneen kasvamaan. Tämän 75 metrin syvyys lasketaan olevan 100 miljoonavuotta vanhaa merenpohjaa, koska kyseisellä alueella silttiä kerrostuu hyvin hitaasti.1

 

Tutkijat kertovat olleensa hämmästyksissään löydöstä ja siitä, että bakteerit "heräsivät" henkiin. Ihmettelivät sitä mitenkä ne olisivat voineet säilyä sata miljoonaa vuotta. Mutta koska jo ennalta on päätetty, että 75 metriä syvällä on sata miljoona vuotta vanhaa merenpohjaa, niin tätä ikää ei sopinut epäillä, ainoastaan ihmetellä löydöstä.

 

Yksinkertaisimmassakin bakteerissa on yli tuhat geeniä. Kun verrataan sitä ihmisen DNA:han, jossa on ehkäpä vähän alle 20 000 geeniä (geenin määritelmä on ollut muutoksissa viime aikoina, siitä epävarmuus) ja joka on yhteenlaskettuna noin 2 metriä pitkä suoristettuna, niin puhumme siis bakteerissä olevasta molekyylistä, joka on joitakin kymmeniä senttiä pitkä (ja 2 nanometriä leveä). Tällaisessa molekyylissä on satoja tuhansia tai miljoonia atomeja yhdessä tarkoin järjestäytyneenä. Jos se katkeaa jostain kohtaa, minkä se tekee kovin herkästi, niin bakteeri kuolee.

 

Katkeamista estää DNA:n korjausrobotit, pienet nanokoneet, jotka juoksevat sitä pitkin herkeämättä rikkoutuneita kohtia korjaten. Nämä koneet tarvitsevat energiaa, ATP-molekyylin muodossa. Kaikki elämä kaikkialla käy ATP molekyyleillä, jota valmistetaan solujen energiatehtaissa. Jälleen tämä tarvitsee energiaa ja solun aineenvaihduntaa.

 

Kyseiset bakteerit, jotka lähtivät voimakkaasti jakautumaan (lisääntymään) energiaa annettaessa, eivät siis olleet kuolleita, eikä niitä tarvinnut herättää henkiin. Niiden soluaineenvaihdunta oli koko ajan käynnissä ja niiden DNA:n korjausrobotit koko ajan toiminnassa. Varmaankin toiminta oli niukkaa, mutta kuitenkin bakteeri eli koko ajan ja aika ajoin jakautuikin uudistuen.

 

Mistä ne sitten saivat niin syvällä niin pitkään energiaa? Tämä olleekin se suurempi hämmästyksen aihe tutkijoille varsinaisen klikkiotsikon takana. Tätä ihmetellessään tutkijoiden olisi pitänyt ottaa C14 näyte, jotta he olisivat havainneet, ettei bakteerit olekaan niin vanhoja, vaan vain joitakin kymmeniä tuhansia vuosia, mikä sekin on pitkä ikä.

 

Näin käy kaikille näytteille, joita radiohiiliajoitetaan ajalta ennen Vedenpaisumusta. Näin oli myös dinosauruksen tapauksessa.2

 

Vanha ennätys merenpohjan bakteereille oli 15 miljoona vuotta. Väitteeni on, että tutkijat saavat porata eri syvyyksille, ja vieläpä tätäkin syvemmälle, ja he aina löytävät samoja bakteereja ilman, että ne 'miljoonissa vuosissa' olisivat kehittyneet mitenkään.

Kuva moninaisista DNA:n korjauskoneista.
Jokaiselle vauriotyypille on omat korjausmekanismit.

Animaatio DNA:n korjauksesta: 

 

 

Viitteet:

 

1. Uutinen otsikon aiheesta: https://www.hs.fi/tiede/art-2000006586851.html
2. Dinosauruksen C14 ajoitus: https://mistametulemme.blogspot.com/2020/03/alkuperaista-dnata-loydetty.html