67. Ihmisen rappeutuneet elimet - evoluutiota?

Edellisissä kirjoituksissa on poimittuna yleisimmät ja voisiko sanoa kuuluisimmat esimerkit, joita käytetään evoluution todistuksena: sirppisoluanemia (ainoa ihmiseltä mainittu) ja antibioottienvastustuskyky bakteereilla sekä nailonia ja muovia hajottavat bakteerit. Vielä on muutamia muitakin esimerkkejä kuten DDT:lle vastustuskykyiset hyönteiset ja myrkkyjä sietävät kalat. Kaikissa näissä on havaittu sama asia: jokin normaalisti toimiva on mennyt rikki ja sen sivuseuraamus on rajoittunut sopeutuminen.

Nyt kuitenkin, jotta kehitystä bakteerista ihmiseksi voisi tapahtua, pitäisi syntyä uusia proteiinikoneita solujen sisään. Näistä ei ole havaintoa. Sen sijaan meillä on enemmän ja enemmän havaintoja rappeutumisesta. Evoluutiosta käytetäänkin toisinaan pilkallisesti nimeä devoluutio. Sekulaarissa tiedeuutisissa aina välillä tulee esille ihmisen elimiä, jotka evoluution mukaan olisivat merkkejä, jostain aikaisemmasta kehittyneemmästä elimestä. Näihin pätee kuitenkin sama kuin solun sisäisiin rappeumiin: toimiva menee helposti rikki, mutta toimivaa on vaikea rakentaa. Tämä on totta kaikkialla elämässä.

Seuraavassa muutama esimerkki näistä ihmisen 'evoluutiotodisteista':

1. Umpilisäke. Umpilisäkkeen sanotaan olevan surkastunut lehmän pötsin kaltainen elin, jolla ei enää ole käyttöä. Tämän takia aikaisemmin lääkärit ottivatkin tavaksi leikata sen pois, jos he muutenkin leikkasivat jotain vatsasta - tarpeettomana ja helposti tulehtuvana. Vaan enää ei toimita näin - miksi? Koska on havaittu, että se ei ole surkastuma, vaan itsenäisesti toimiva tärkeä elin. Siellä säilötään suolistobakteereja suojassa siltä, mitä suolistossa tapahtuu. Jos suoliston bakteerikanta tuhoutuu sairaudesta johtuen, umpilisäkkeestä saadaan uusi kanta. Vauvoilla tämä on erityisen tärkeä.
2. Häntäluu. Nimessäkin on jo evoluutio-oletus mukana: aikaisemmin kun ihminen oli vielä apina siitä kasvoi häntä, joka sittemmin on surkastunut tarpeettomana,  mutta se tyviluu olisi edelleen jäljellä. Tähän tarinaan kuuluu lisäksi, että ihmisen sikiöllä on edelleen alkiovaiheessa hännän alkio. Näin ei ole. Johtuen loputtomasta alkio- ja sikiötutkimusmateriaalista (abortit) ihmisen sikiön kehitysvaiheet tunnetaan tarkoin. Missään vaiheessa sikiöllä ei ole häntää sen enempää kuin kiduksiakaan. Häntäluu itsessään on hyvin tarpeellinen ja tämän tietävät varsinkin ne joilta se on poistettu. Siihen kiinnittyy paljon erilaisia lihaksia mm. lihaksia jotka vaikuttavat pidätyskykyyn.
3. Viisaudenhampaat. Nämä jopa kiusallisia ongelmia aiheuttavat takahampaat, jotka eivät mahdu ainakaan länsimaiseen leukaluuhun, useimmiten leikataan pois. Hampaat itse ovat hyvinkin täydelliset eli niissä ei ole mitään surkastumaa. Sen sijaan leukaluu on pienentynyt. Tämä tiedetään viimeisen muutaman sadan vuoden ajalta melko tarkkaankin, kun on vertailtu vanhoihin haudattuihin luihin.
4. Karvoitus.  Apina on karvainen, joten ihmisen karvoitus on tarpeeton jäänne -  niin usein kuultu ja niin helposti mieltä miellyttävä selitys. Vähäinen karvoitus mahdollistaa vaatteiden käytön ja sitä kautta samoin rakennetun ihmislajin elämisen kaikkialla maapallolla. Ihmisen karvoituksella on lisäksi oma funktionsa. Sen juuritupissa syntyy kantasoluja, joita tarvitaan mm. ihovaurioiden korjaamiseen. Se osallistuu lämmönsäätelyyn omalla suunnitelulla tavallaan ja toimii kanavana, jolla iho öljytään. Ja itse asiassa ihmisellä on paljon enemmän karvoja kuin aluksi näyttää, niiden paksuus vain useimmiten on niin pieni, etteivät ne edes näy silmälle. Olisi ihmiselle siten hyvin haitallista menettää karvoituksensa.

Häntäluu takaa ja sivulta.

Häntäluu (sacrumin yläpuolella valkoisella) ja siihen kiinnittyneet lihakset.

Ihon anatomia ja ihokarvan moninaiset rakenteet ja tehtävät.

Yllä olevissa esimerkeissä kaikissa on evoluution kannalta väärä suunta. Sillä, että jokin elin poistuu, ei bakteerista tule ihmistä. Elimiä pitää syntyä paljon lisää, jotta tämä olisi mahdollista. Sen sijaan luomiseen tämä sopii täydellisesti. Alussa kaikki oli hyvin, mutta sitten asiat ovat menneet alamäkeä, kun Jumala syntiinlankeemuksen jälkeen asetti uudet ehdot, jotta ihminen ei eläisi ikuisesti synnillisessä tilassa. Ihminen on kuitenkin aina ollut ihminen ei jokin eläin. Heti luomisen jälkeen ihminen on ollut paremmin toimiva ja genomimme on ollut täydellinen.

Aikaisemmin olen jo kirjoittanut näistä ihmisen sikiön muista harhoista (http://mistametulemme.blogspot.fi/2017/03/alkioiden-ja-sikioiden-sukulaisuus.html ). Niidenkin tapauksessa jo vuodesta 1932 on selkeästi tunnustettu totuus, vaikka oppikirjoissa on edelleen väärää oppia - The Human Body; Butterworth, London s. 94, 1932:

”Oletettiin, että alkio kävi läpi kehityshistorian vaiheet sen alemmista aina eläinkunnan korkeimpiin asteisiin saakka. Mutta nyt kun alkioiden kaikkien kehitysvaiheiden piirteet on opittu tuntemaan, yleinen ilmapiiri on pettynyt; ihmisen alkio ei kehityksensä missään vaiheessa muistuta apinaa. Nisäkkään alkio ei koskaan muistuta matoa, kalaa tai matelijaa. Embryologia ei millään tavalla tue evoluutiohypoteesia”

Mikko Tuulirannan ilmaisessa nettikirjassa ( http://luominen.fi/materiaalit/pdf/koulubiologian_analyysi_osa_1_versio_3.pdf )  on  hyvä tarkempi kuvaus sikiön kehittymisestä:

Selkärankaisalkiot eivät ”muistele” kehitysopillista polveutumishistoriaansa, eikä ihmisalkiolla ei ole kiduksia eikä häntää (vaikka kehitysbiologia käyttää nimitystä ”tail bud”). Kalan alkion kidusrakojen aihiot sijaitsevat sen päässä. Ihmisalkiossa on kuusi poimua, ei rakoa ja ne sijaitsevat kaulan alueella. Niistä ei kehity hengityselimiä, vaan eräitä kasvojen-, leuan- ja korvan osia, kilpirusto, lisäkilpirauhaset, hampaita, kaulan lihaksia jne. Kehitysbiologia tosin käyttää kiduskaari-nimitystä selkärankaisten pään ja kaulan varhaisrakenteista. Ihmisalkiossa ei kuitenkaan ole ”kidusrakoja”. Vaikutelma kiduksista on syntynyt ehkä siitä, että kiduskaarten alueelle pintasolukkoon on kehittynyt paksunnoksia eli plakoideja ja että niiden välialueella ulko- ja sisäkerroksen solukot ovat taipuneet toisiaan vasten. Tällöin niiden väliin muodostuu ura, jota sitten kutsutaan ”kidustaskuksi”. Myöhemmin ne häviävät, paitsi ensimmäinen, josta muodostuu korvakäytävä (ks. esim. Sariola, s. 36 – 44).

Ihmisen varhaisalkion peräpäässä voi mielikuvitusta käyttäen nähdä myös hännänalkion. Ehkä juuri siksi sitä sanotaankin ”häntäsilmuksi” (tail bud). Ensimmäisten viikkojen aikana levymäinen alkio kehittyy kolmen kalvorakenteen sisällä: 1) amnion-ontelo, jonka kehitys alkaa alkiolevyn selkäpuolelta. Vatsapuolelle kehittyy 2) ”ruskuaispussi” (yolk sac) ja näitä molempia ympäröi nestetäyteinen 3) ekstraembryonaalinen ontelo. Alkusuoli muodostuu, kun osa ruskuaispussia jää soikeasta alkiolevystä kasvavien ulokkeiden sisään; alkiolevy siis kuroo osan ruskuaispussia sisälleen. Näin sen vatsapuolelle muodostuu putkimainen rakenne, alkusuoli. Sen etu- ja takaosat jäävät umpipusseiksi, mutta keskiosasta (keskisuolesta) säilyy yhteys ruskuaispussiin. Ruskuaispussin kuromiseen ja alkusuolen kehitykseen tarvitaan myös alkiolevyn häntäsilmua. Häntäsilmu kuroo sisäänsä osan ruskuaispussia, josta se muovaa takasuolen loppupään eli kloaakkin (=viemärisuoli). Sekä viemärisuoli että selkäjänne ulottuvat aivan häntäsilmun päähän saakka. Seuraavaksi viemärisuoli jakautuu primitiiviseen peräsuolikanavaan ja virtsatie-aihioon. Tässä vaiheessa viemärisuoli kasvaa kiinni häntäsilmun ihoon, jota se alkaa kuroa pohjustaen tulevan peräaukon seutua. Samalla häntäsilmu alkaa kutistua. Noin kahdeksannella viikolla paikallinen ohjelmoitu solukuolema, apoptoosi, puhkaisee viemärisuolen päässä olevan kloaakkikalvon, jolloin syntyvät peräaukko ja virtsaputken aukko. Jäljelle jääneestä häntäsilmusta ja sen sisältämästä selkäjänteestä kehittyy tärkeä häntäluu, coccyx. Se, että ihmisalkion ”häntä” on ensin hiukan pidempi ja sitten vähän lyhyempi, johtunee siitä, että häntäsilmun on oltava tarpeeksi pitkä voidakseen kuroa sisäänsä ruskuaispussista muovattavan viemärisuolen (ks .esim. Sariola, s. 253 – 254).

Nisäkäsalkioiden kohdalla nimitys ”ruskuaispussi” on harhaanjohtava. Ruskuaispussissa ei ole vararavintoa kuten linnun ja matelijan munassa. Nisäkäsalkioiden ruskuaispussia pidettiin kidusten tapaan kehitysopillisena jäänteenä vielä niinkin myöhälle kuin 1980-luvulle saakka. Ruskuaispussi todisti, että olemme kehittyneet matelijoista. Ihmisalkioon ruskuaispussi ilmestyy toisella viikolla ja häviää tehtävänsä suoritettuaan raskauden ensimmäisen kolmanneksen lopulla. Ruskuaispussimme ei sisällä vararavintoa eli ruskuaista, vaan vastaa ravinnonsaannistamme äidin verenkierrosta ennen istukan kehittymistä. Siitä siis muodostuu myös tuo yllämainittu viemärisuoli sekä osa henkitorvea, keuhkoputkistoa ja keuhkoja. Ruskuaispussissa syntyvät suku- ja verisolujen kantasolut ja ensimmäiset verisolut. Kantasolut vaeltavat ruskuaispussista muodostuviin luuytimiin ja sukurauhasiin."

Tästäkin tekstissä esiintyvät termit hyvin osoittavat, miten evoluutio-opin mukaiset harhaanjohtavat termit ovat pesiytyneet kaikkialla jo aikoja sitten ja myöhemmin, kun on havaittu niiden todellinen merkitys, on niitä ollut enää vaikea vaihtaa mihinkään. Häntäluu ei siis tarkoita häntää, vaan selkärangan alinta toimivaa osaa.

Samassa lähteessä on vielä surkastumista hyvä yhteenveto alkaen sivulta 122: http://luominen.fi/materiaalit/pdf/koulubiologian_analyysi_osa_1_versio_3.pdf